Elämä on parhaimmillaan hauska paikka. Hiljalleen saapuu kylään kesä - tai “tissikuukaudet” kuten itse tuota lyhyttä aikaa talven ja talven välissä kutsun. Onhan nimittäin niin, että lämmön pintaan höyrystämät hormonit yhdessä antavan nykymuodin kanssa luovat joltisenkinläntiä silmäpaineita. Aurinkoaikaan vastakkaisen sukupuolen kanssa keskustellessa kannattaakin pyrkiä pitämään katse tiukasti kumppanin silmissä, luoden kuitenkin noin kymmenen sekunnin välein äärimmäisen lyhyitä vilkaisuja kaulan alapuoliseen maastoon. Naiset, nuo hupsut ihmiskunnan naaraspuoliset tyypit, eivät tietenkään huomaa mitään. Kuinka viehättävää!

Muutenkin on vaikeaa olla naama vatupassilla, kun Vasemmistoliiton eronnut puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes ryhtyy lääketeollisuuden superlobbariksi. kaikki on siis sittenkin kaupan. Mitvit toivottaa epäonnea uusiin haasteisiin.

Vaan joskus maailma näyttää myös muutakin kuin peräkonttiaan: Ruotsista kuuluu ilahduttavia uutisia. Kansankodissa on nostettu ensimmäistä kertaa syyte tyttölapsen sukuelinten silpomisesta, jota turhaan ympärileikkaukseksikin kutsutaan. Yleensä on syytä välttää hirttojoukoista huutelua, mutta tässä tärkeässä ennakkotapauksessa toivoisin kovasti varsin jyrkkää tuomiota lapsen törkeästä pahoinpitelystä ja pysyvän vamman tuottamisesta. Vai onko tämäkin kulttuuriperinne mahdollista jotenkin suhteellistaa?

Kun toispuoljokke Yhdysvaltain senaatin Demokraatit kaatoivat kirkkaasti Pensas-Jormankin tukeman lakiesityksen, joka olisi kieltänyt samaa sukupuolta olevien pariskuntien avioliitot, herää kysymys, josko maailmassa sittenkin on rikkahippunen hyvää?

Ja osataan sitä suvi-Suomessakin. Jyllands-Postenissa julkaistut Muhammad-pilakuvat verkkosivuilleen rätkäissyttä yleishumaania yhdistystä ei tulla syyttämään uskonrauhan rikkomisesta. Aivan liian pitkälle päässyt typerä farssi päätyy näin ainoaan mahdolliseen lopputulokseen. Muutenhan pilakuvajupakan laineet ovat tyyntyneet ikävällä tavalla, eikä todellista yhteiskunnallista keskustelua aiheesta koskaan käyty. Nahkalausuntoihin erikoistunut vienninedistäjä/aidanseiväs/pääministeri Vanhanenkin on siirtynyt pelleilemään nahkaheviyhtyeiden bändärinä. Säästäisi nyt edes jälkikasvuaan - faija on nimittäin hiukka nolo.

Internetskussakin on taas saavutettu merkittävä puhelinpylväs, kun elegantisti - ja näemmä ihan virallisesti - Perse-Jannena tunnettu verkkokirjoittaja kosaistapäräytti lemmittyään Naamio-Outia päiväkirjan välityksellä - eikä saanut verkkocharmööri edes virtuaalirukkasia. Koko mitvitin toimitus politiikan erikoissomistaja Megawati Sukarnoputria myöden onnittelee lämpimästi ja re-animaattori, mainostoimiston adhd Hilpari-Moelanenkin örisee jotain kummallista häistä, sahdista ja Sysmän suvisoitosta. Jännityksellä jäämme odottamaan, josko pariskunta Naamio-Perse perustaa yhteisblogin, jonka nimeksi Moelanen välittömästi tarjoaa karheanherkkää “Perseiden takana”.

“Ehhehhehheh, perse”, naureskelee Karstulan Esson pajatsolta tavoitettu Moilaskurja, kunnes äkkiä aika hidaaaasttttuuuu, kirjaimet pienenevät ja lause loppuu yllättävästi kesk

Tämähän on parempaa kuin keksi! Sillä tapahtui niinä päivinä, että henkivallat kaappasivat karvaiseen kainaloonsa Suomen korkeimman johdon. Tarttis tehdä jotain, ennenkuin pirunsarvi joka jampan poskessa tököttää. Ja ajatelkaa nyt vaikka töö.. lapsiakin… moraali… arvot… perinne… siveys… jotain. Haloo?? Anybody?!?
Isä Mitro?
Radikaalit?
Nokian Sotakoulu?

Itse olen melkein lähettänyt STV:lle ja HKL:lle seuraavansisältöisen lausunnon:

“Olen erittäin pettynyt siihen, että Suomessakin on yksittäisiä pääministereitä, jotka haluavat loukata lähes kaikkien uskontojen pyhäksi pidettyjä arvoja. Pyydän omasta ja naapurin äijän puolesta anteeksi sitä, että useiden ryhmien uskonnollisia tunteita ja yleistä hyvää makua sekä tyylitajua on näin loukattu myös Suomessa.”

Eduskuntaan ja Maskun kuntaan olen taatusti toimittamassa oheista ultimaatumia:

“On erittäin valitettavaa, että maassamme on tahoja, jotka ovat vastuuttomasti valmiit vaarantamaan koko kansakunnan turvallisuuden. Kaikille Suomessa on tehty varmasti selväksi, että saatanallisten sormimerkkien heiluttelu loukkaa syvästi uskonnollisia ja musiikillisia tuntoja ja arvoja. Typerä ilveily tukee vain ja ainoastaan eri äärijärjestön tavoitteita kansanryhmien vastakkainasettelun lisäämiseksi. Meidän tulisikin osaltamme tehdä kaikkemme tämän vastakkainasettelun vähentämiseksi, mikä vastuumme on kasvamassa entisestään tulevan EU-puheenjohtajuuskautemme myötä.”

Liittykää joukkoihin! Vetoomuksen allekirjoitukset huopakynällä Veijon pubin vessanseinään. Niin makaa kuin petaa.

Mikä kauhea viikonloppu pohjoiselle kansanluonteelle. Jääpalloälyköt tökkivät kumia himmeän metallin arvosta ja huonoihoisten teinipoikien kuminen roolimalli Lordi takoi kultaa himmeästä purukumimetallista hoitaen suomalaista masennusta kymmenen kirkasvalolampun edestä.

Elämme pelottavia aikoja, hyvät ystävät - mihinkään ei voi enää luottaa. Vastuu innovatiivisesta pahasta olosta ja kossunkosteasta kansallisvitutuksesta on pitkäkyntisellä sormenheilautuksella siirretty pelkästään Suomen jalkapallomaajoukkueen kapoisille hartioille. Onneksi valtion maahanmuuttopolitiikka varmistanee, että tulevaisuudessakin voidaan köyttä rasvata edes joka toinen vuosi ja turha sivistys, eurooppalaisuus, vuosikertafiini, positiivinen elämänasenne ja muu itsetuntovirtahevostelu rapisee nahkakuulan viemänä kuin hilse saunan taakse heti siihen kirveen ja piilopullon välimaastoon.

Vieno possunpuna nousee kasvoille joutuessani myöntämään levyhyllyni sisältävän sellaisia sikahelmiä kuin Kissin “Dynasty“, Bon Jovin “Slippery when wet” ja Alice Cooperin “Trash“. Mitä voin sanoa puolustuksekseni? 80-luvulla uskoin myös Jumalaan ja pidin Anttilan kuvastoa eroottisena? Asiain näin vallitessa vailla muutoksenhakuoikeutta katson olevani kestorokotettu Desmond Child -poppia vastaan. Niinpä minun on pakko lähestyä Lordi-ilmiötä, kuten asioita niin usein muutenkin, negaation kautta.

parasta Lordin voitossa on tietenkin, että se tuntuu vituttavan juuri niitä piirejä, joita kuuluukin vituttaa mahdollisimman usein: hyperkonservatiiveja, rock- ja viisupuritaaneja sekä syväuskonnollisia aineksia. Iloisena esimerkkinä Ruotsin edustaja Carola Häggkvist, joka vaikuttaa niin takakireältä, että jos joku irrottaisi tulpan Carolan perseestä, rouva singahtaisi viiltävän vinkunan säestyksellä aina Albaniaan asti. Muutenkin monista reaktioista on pakko tyyytyä toteamaan lakonisesti, että heitä ei voi parodioida, he tekevät se itse. Lienenkö ainoa, jonka korvissa yhdistelmä “Kreikan naistiedemiesten liitto” ja “satanismisyyte” kajahtaa silkalta Monty Pythonilta?

Lordin murskavoitto herättää positiivisia väristyksiä siinäkin mielessä, että hirviöyhtye kaikessa tetraalisessa irvistelyssään edusti kirurgisesti runsaiden mutta muuten perin latteiden pornoprinsessojen joukossa melkoisen tyylitajuista tervehenkisyyttä. Kilpailun naiskuva kun oli nyhdetty jostain pimeän keskiajan ja Jallun väliseltä ei-kenenkään-maalta. Kiimaiset naiset ylen antavissa asuissaan kirittivät revittelyllään joka toisen kontestantin esitystä siihen malliin, että keskivertoteinipojalla seisoo vielä ensi viikollakin. Tähän rakoon Lordin virkistävä sarjakuvarock kiilautui kuin ryyni makkaraan ja antoi toivoa, että populaarivisioissa on tuhnuisen tissittelyn ohella tilaa vielä kaikkien yli 120-vuotiaiden tai muuten vaan ortodoksien maailmankuvaa järisyttävälle pulunpureskelulle.

Merkittävä saavutus Suomen edustajalta lienee myös heteronormatiivisuuden palauttaminen viime vuodet lähinnä Camp Gayn korkean paikan leirillä viettäneisiin laulukilpailuihin. Lordista ei oikein saa puristettua homoikonia, vaikka sen kastaisi Le Malessa ja laittaisi vinkumaan Katri Helenaa.

Kaiken kaikkiaan herra Putaansuu kalmakvartetteineen vaikuttaa niin aseista riisuvan vilpittömältä ja sympaattiselta aktilta, että porukkaan purevaa ironiapyssyä ei liene edes keksitty. Tunkkaista 70-lukuista patetiaan tukehtuvaa puoliunohdettua tusinalaulukilpailua puhdistaneelle fanifiktiolle on siten helppo toivottaa kaikkea hyvää myös jatkossa.

vaan eihän tällaista kansallista ylpeyttä ja nostetta kestä kukaan. Lähdenkin tästä ottamaan ylisuuren asuntolainan, ehdotan Martti Ahtisaarta Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, juon kopan kaljaa ja siirryn pokailemaan perintöprinsessoja Sedun baariin. Ciao frutti bella!

VR:n makasiinigrilli on saanut verkon kansalaisjournalistit kusemaan hunajapurkkiin ja internet on täyttynyt leimuavista kuvista ja todistajalausunnoista, joiden pääasiallinen virallista raportointia syventävä uutissisältö on ollut kertoa, että “VR:n makasiinit paloivat”.

Vähemmän tunnettu tosiasia on, että kaksinaisjournalisti, kampakeraamikko Hilpari-Moelanen oli jälleen tapahtumien ytimessä, kuten niin usein ennenkin. iMitvit-julkaisun asematunnelin Alepasta haltuunsa saamat Moelasen kuvapäiväkirjat puhuvat karua kieltään jännittävän illan tapahtumista. Hilparin autenttinen kuvamateriaali paljastaa myös palon sytyttäjän sekä Sellistin henkilöllisyyden:

————

Perjantai, 5.5.2006 klo 19:45
Tässä minä olen, lentelemässä helikopterillani jakaen lahjoja maailman lapsille. Valtion Rautateiden makasiinirakennukset piirtyvät ylväänä vasten keväisen Helsingin illassa hämärtyvää silhuettia. Kuinka kauniita nuo taivaankantta hipovat ihmiskäden viehkoimmat passiohedelmät ovatkaan. Ja se Taalasmaan muijakin otti loparit Salkkareista, saatana.

19:52
Allani räjähtää. Aluksi epäilen sen johtuvan aikaisemmin nauttimastani hapankaaliateriasta, mutta ei, maan järinä ja temppelin esiripun repeäminen vahvistavat pahimman pelkoni todeksi: VR:n makasiinit kylpevät liekeissä… mmm, kylpevät… Helga-neiti… ah ihanaa…

20:05
Paikalle alkaa hiljakseen valua yleisöä lämpimän kevätillan ja absintin huumaamana, grillijuhlien toivossa. Joukosta bongaan mm. pari Keskustan kansanedustajaa sekä kaljupäisen, uhmakkaan hopparin, joka tuijottaa maanisesti liekkeihin ja aloittaa kiihkeän räpäytyksen:

“Yo, oon MC Urho / en oo ihan turho
vedän riimii tykkii / meitsi houstas Etykkii
Jos ette mua muista / revin lihat teidän luista
hei mull’on mesitsi, skidit / pankaa nyt vittuun ne stidit”

20:15
Mannerheimintietä pitkin ajaa Toyota-tallin F1-auto korviahuumaavasti muristen. Kukaan ei kuitenkaan kiinnitä asiaan huomiota, koska sivistyneitä helsinkiläisiä nyt vaan ei nappaa idioottimainen moottoripäristely. Formula-auto Helsingin kaduilla - ei helvetti, ei kai kukaan voisi keksiä mitään niin typerää. Sen sijaan olemme syvästi kiinnostuneet korkeakulttuurista ja tarvitsisimme kipeästi uuden konserttitalon, vaikka ihan tuohon Finlandia-talon ja Oopperan lähimaastoon. Hmmm… kehittelemisen arvoinen ajatus. Mahtaisiko moiselle lohjeta tonttimaata, jos vähän voitelee oikeita rattaita?

20:30
Kirsti Paakkanen haistaa palaneen käryn ohessa tilaisuuden puhutella massoja ja saapuu paikalle massiivisen äänentoistolaitteiston kera. “Turkis on murha!” Kirsti aloittaa ja kansanjoukko villiintyy. “Grünstein ei sovi Marimekon etiikkaan ja yrityskuvaan ja sit prekariaatti on, tota, ihan sikajees, eh, jengi?” hän jatkaa taputtaen käsiään yhteen. Kansanjoukko hajoaa pähkinöiksi ja oravat käyvät korjaamassa sadon. Lopuksi Paakkanen imitoi Jukka Puotilaa ja Jorma Uotista, mutta kukaan ei tunnista, kumpi on kumpi.

21:02
Taivas repeää, pasuunat soivat ja enkelikuoro laulaa ylistystä. Taivaasta kuuluu jylisevä ääni: “Sori tyypit… tota, ei kai haittaa jos vähän grillailen tässä? Mmm… taivaan mannaa.. joo, siis, hrmh… Pöö!!! Haha. Tuanoi, tämä on sen liiton merkki, jonka minä teen kaikkien maan päällä elävien kanssa… ehheh… Joo, siukkista vaan kaikille, muistakaa käydä jumiksessa!”

21:48
Richard Straussin Also Sprach Zarathustra kajahtaa ilmoille. Elvis tekee comebackin makasiinien katolla paikallisen pyrotekniikan tukemana. Valitettavasti kyseessä on vuoden ‘76 läskinarkkari-Elvis jumppapuvussa, joten taivaan lintujakaan ei kiinnosta. Kansanjoukko buuaa, heittelee Elvistä mädillä supikoirilla ja huutaa villinä: “Kuolema sille miehelle! Päästä meille Barabbas!”

22:13
Diego Maradona sai aikoinaan tuta “Jumalan Käden” heilahduksen. Elviksen comeback puolestaan tyrehtyy “Jumalan grillitikkuun”, tuohon deus ex machinoista klassisimpaan. Käryävän pekonin ja Elviksen rasvaisen tuoksun levittäytyessä ympäristöön talvinokosia luolassaan Väli-Ardenneilla nauttiva Sellisti havahtuu ja lähtee nälkäisenä kuin nallekarkki rymistelemään kohti apajaa. Kenellekään ei tulle yllätyksenä, että Sellisti on noin eduskuntatalon kokoinen Sir Francis Bacon.

22:38
Sir Francis Bacon-Sellisti puutarhatonttuineen ja Jumala enkeliarmeijansa tukemana aloittavat kauhean taistelun pekonista ja Elviksestä. Yhteenotto tullaan myöhemmin muistamaan Karma-Hedonin taisteluna. Kolmasosa ihmiskunnasta tuhoutuu, maan päälle laskeutuu ydintalvi ja Arvi Lind esiintyy Uudessa Iloisessa Teatterissa. Lopulta pukarit pääsevät sopimukseen: Sir Francis saa pekonin ja Jumala Elviksen, mikä jää aika lailla vituttamaan Jumalaa. Tapahtumasta ei ole valokuvaa, sillä Jope Ruonansuu syö sen.

——

Näin leppoisissa merkeissä vietettiin makasiinien viimeinen ilta Hilpari-Moelasen mukaan. Mutta kuka oli syyllinen, tuo pyromaaneista maanisin? Moelasen kamera tallensi klo 19:54 seuraavan todistuskappaleen:

Jumalauta, Paavo Nurmi!

Sulle laulan neiti kevätheinä, vieno hulluruoho huhtikuun. Tähän ikään sai varjoissa vaeltava varttua kokeakseen äärimmäisiä kokemuksia. Aperitiivinomainen extrememomentum oli uhkaavan käytöksen dosentti, wienervalssaaja Hilpari-Moelasen kalliolaisessa hienostoravintolassa nauttima yllättyksellinen bisnesillallinen kera Keravan. Hillitty yömyssy oli poliisiraportin mukaan muuten kaikin tavoin onnistunut, mutta Darth Vader -kypärään alati verhoutuneen salaperäisen liikemiehen puheesta ei oikein tahtonut saada selvää - tai ainakaan Hilpari ei mitään muista. Jotain se kai oli puhunut voimasta ja korissut kummasti. No, tietäähän nuo tietsahemmot.

Varsinainen äärimmäisistä äärimmäisin elämys oli kuitenkin viikonloppuna visiteerattu automaattinen autopesula. Suostuipa ylöskirjaajanne apukuskiksi tuon helvetinskyllan käsittelyyn ja todellinen pelkääjänpaikka se olikin: automobiili rullasi liukuhihnalla jättiläismäisten triffidien läiskiessä uhkaavasti lonkeroillaan kulkuvälineen lasi-, pelti- ja pekonipintoja. Valtavat suuttimet oksensivat kidastaan sekalaisia nesteitä paineella, joka saattaa teinipoikain aistilliset valmiudet ynnä muut alienit apukouluun. Koskaan en ole pelännyt niin paljon, en edes jouluna 1974 kun Eino-setä viskipullon jälkeen suvivirren rykäisi. Nyt osaan eläytyä täydellisesti dystopioihin, joissa ihmiskunta on rakentamiensa robottien armoilla.

Tosielämän kauhujen jälkeen onkin turvallista palata virtuaalin turvallisen lämpimään, joskin tarpeettoman karvaiseen syliin, missä Mediaviikko-verkkojulkaisu ei tälläkään kertaa petä: tämä digitaalisen median ydinkärki julkaisee otsikkosyötteitä media-alaa sivuavista blogeista ja sekoittaa ne tietenkin iloisesti toimitukselliseen aineistoon - luonnollisesti lupaa kysymättä. Siinä ei paljon cc-lisenssi paina, kun pohjoissuomalainen perheyritys surffaa trendin harjalla. Ei silti, minussa vahvistuu jatkuvasti epäilys, että koko Creative Commons -idea on koko lailla perontakainen.

Nythän on kuitenkin niin iloisesti, että julkaisu “toivottaa tervetulleiksi jatkossa muitakin bloggareita, joiden sisältö keskittyy mediaan, viestintään, tiedotukseen ja mainontaan.” Kuvaushan peilaa suoraan mitvit-mediajulkaisun profiilia! Minulle onkin kertynyt paljon käyttämättömiä solvauksenkaltaisia rivouksia ja oravapornolinkkejä uuden lapsi- ja saunatonttuystävällisen linjan myötä. Tämä julkaisu on tunnetusti mennyt niin sievisteleväksi, ettei se tartu enää edes kirjastojen karpelaisiin vitunpiilottimiin. Niin kiltiksi on meno laantunut, että jopa Ajassa liikkuvan Minän luonnehdinta allekirjoittaneesta “räväkkänä ex-seurakuntanuorena” alkaa tuntua aivan saatanan osuvalta. Myönnänkin tässä erikoisluvan julkaista mitvitin otsikkosyötteitä missä tahansa mainosrahoitteisessa julkaisussa.

Ettei keveys näinä raskaina aikoina vallan katoaisi painavien pakaroiden alle, lienee viimeisenä vitsinä syytä muistuttaa Muhammed-kuvia julkaisseita neonatsahtavia tahoja koskevan esitutkinnan etenemisestä syyteharkintaan. Ollee asiallista ottaa sylettävyyden uhallakin esille se tosiseikka, että perin yksinkertaisella hakukonestelulla löytyy useita muitakin suomalaisia palvelimia, joilla kuvatuksia edelleenkin kummittelee. Jos farssivalssi päättyy syytteisiin ja tuomioon, on mukavaa nähdä kuinka muutkin julkaisut varmasti hirtetään samaan naruun. Uskonrauhan rikkomista ei saane tekemättömäksi, joten haluan huomauttaa, että kuvia on julkaistu myös tässä osoitteessa, vaikka ne on sittemmin muista syistä poistettu. Toimitan kuitenkin mielelläni pyynnöstä alkuperäisen aineiston tutkivalle taholle, mikäli verkon välimuistit eivät hirmutekoa enää tunnista.

Vapun lähestyessä on myös hyvä muistaa, että avaruudessa kuukaan ei kuule huutoasi.

Näin piirastorstaina, päänsisäiseen laskeuduttaessa, lienee asiallista kiinnittää asiallista huomiota maailmankaikkeuden maagisiin ulottuvuuksiin.

Noin viikon takainen Ajankohtaisen Kakkosen Jumala-ilta ei - teemalokia lukuunottamatta - odotetusti herättänyt blogimaailmassa ajatuksenpoikastakaan, mikä oikein ja autuaallista onkin, niin paljon on putkiaivotestejä vielä kokeiltavana. Susipitkän viikonlopun, joka kuvaavasti tunnetaan myös viinaviikkona, alusteeksi katsoin kyseisen taideteoksen Suomen Yleisradion verkkosivuilta - televisiota, tuota ikkunallista paholaisen pesukonetta kun ei tule hygieniasyistä seurattua.

Parituntinen piinakiikku oli syvästi surullistavaa seurattavaa. Rauha ja rakkaus olivat tappelemassa Nakkilan kioskijonossa ja kiilusilmäiset verikastajat dominoivat estradia lainalatteuksillaan. Nokia-Mission Markku Koivistosta ja Elävä sana -seurakunnan nuorista ajattelijalahjakkuuksista, joista voimakkain mielikuva on uralleen juuttunut savikiekko, en uskalla sanoa mitään vaikka haluaisin, sillä lääkärini on kieltänyt sellaisen toiminnan.

Imaami Khodr Chehabin ja sarjakuvataiteilija Ville Rannan välinen “dialogi” toisen puoliskon alussa ei - kielimuurikaan huomioonottaen - varsinaisesti anna toivoa asiallisesta keskustelusta ajankohtaisessa aiheessa ja Suomen kansan katuvisiot pyhyydestä ajoivat kirjurin turvautumaan tiukemmin psykoaktiivisiin aineisiin.

Ohjelman teletapitettuani keskeiseksi kysymykseksi itselleni nousi, onko taipumus kiusata seksuaalivähemmistöjä synnynnäistä vai opittua, ja voiko siitä eheytyä. Sen ohella kokoavaksi impressioksi ohjelmasta jäi, että konsensus suurten uskontojen välillä on mahdollista, mutta uskonnottomat ovat todellista roskasakkia, joiden silkka olemassaolo tuntuu loukkaavan niin äitiä kuin tytärtä aina seitsemänteen polveen. Asia on erityisen kiinnostava siksi, että ohjelman inhimillisimmät jyvät ammennettiin sekulaareista laareista mm. Arno Kotron, Irina Krohnin ja Ville Rannan toimesta. Sen verran on tosin taivuttava, että dosentti Patti Pyllykoskea (anteeksi ja kiitos) olisi tässäkin yhteydessä ollut syytä kuunnella huomattavasti enemmän.

Vaan katsokaa itse ja kertokaa minulle, miten kaltaisenne järkevät ja maltilliset ihmiset asioihin suhtautuvat. Minä katselen tästedes vain tappeja ja teletissejä.

AJANKOHTAISEN KAKKOSEN JUMALA-ILTA

Syvää kiivastorstaita.

Miltä näyttää kun MattiMaija pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, päivää, ryhtyy soveltamaan köyhille yhteisöille, joissa päivittäinen oleminen on usein todellista selviytymistä, tyypillistä vulgaarihkoa taloudellis-sosiaalisen statuksen nousua osoittavaa merkistöä? Kun jo lähtöjään melko koominen - vastenmielinenkin - koodi tyhjennetään vähäisestäkin merkityksestä ja pallopalikka survotaan väkisin kulmikkaaseen kontekstireikään jäljelle jää vain - uudessa Nyt-liitteessä puheenvuoron saava Tasis. Oletan nimen olevan lyhenne “Tasapäästä”, niin huoleton on suhde “brändeihin”, toistuviin ostosegotrippeihin ja hysteeriseen kulutukseen. Kaikkein banaaleimmat tuotemerkit läjähtävät sivuilta lukijan silmille kuin märkä t-paita, mikä on alakulturellina itseään pitävältä aika valtavirtaista. Olisin kovasti halunnut lukea vastauksen lehden etusivulla esitettyyn kysymykseen “miksi?”, mutta siihen ei tietenkään vastata.

En oikein ymmärrä, kuinka kauan YouTuben kaltainen palvelu voi olla olemassa, mutta viime päivinä olen kovasti nauttinut villin videoviidakkonsa antimista. Valkaistua bling-typeryyttä parodioi tietenkin alati mainiosti koomikko Sacha Baron Cohen streetunsmartin Hilfiger-pellen Ali G:n hahmossa. YouTubesta löytyy paljon Ali G:n parhaita, joista kirkkaimpana helmenä hehkuu Alin syväreportaasi vaikeasta aborttikysymyksestä. Erityisesti keskivaiheen haastattelupätkä, jossa Ali G. jututtaa studiossa pro-choice -puolta edustavaa naisparia, joilla ei selvästikään ole oikein käsitystä Alin pelikentästä ja -välineistä, on puhdas komediaklassikko:

“What you two is… couple of… lezzies? Respect! Yo! Total, total respect. Yo wicked, yo. I love lesbians, yo, ok. Yo Respect. Just relax, you know. You know, I love it. I’s got loads of your videos and everything, so, so wicked…”

Mukana myös Amerikan minein hame. Joo, kokonaisvaltaista kunnioitusta!

Siinä minä olin, imeskelemässä apokalyptus-pastilleja Delfoin-temppelissäni, pää niin vaikeasti paisuneena, että talviolympialaisten alppilajit tultaisiin komitean ehdotuksen mukaan pitämään päälaellani. Olin vihdoin päättänyt ratkaista kaikki maailman ongelmat ihan vain yhdellä blogikirjoituksella. Se olisi helppoa - näpyttelisin vain noita muovisia neliöitä ja yht’äkkiä kaikki tajuaisivat, miten asiat oikeasti ovat. Mutta mistä aloittaisin? Poistaisinko vain nälänhädän, vai lietsoisinko vallan kolumnistisen vallankumouksen? Tuhoaisinko ensin suuret maailmanuskonnot, yksi kerrallaan, osoittamalla nerokkaasti niiden sisäiset ristiriidat, vai kaataisinko kynälläni alkupaloiksi pari pientä- ja keskisuurta hallitusta?

Kiire tulisi toki olemaan, sillä pahuus oli jo päässyt valloilleen. Ilmestyskirjan ratsastajat kiihdyttivät shetlanninponejaan ennennäkemättömään laukkaan: Suomen tuoreehko euroviisuedustaja oli jo osoittanut kulttuurimme rappion voimakkaammin kuin mikään muu viimeaikainen ilmiö. Lapin Lordi kumiukkoineen pudotti viimein suomut sitkeimmiltäkin rähmäsilmiltä ja osoitti, ettei kertakaikkiaan mikään ole enää pyhää - siis edes Eurovision laulukilpailu. Ja mitä ne hienostuneet eurooppalaiset sivistyskansatkin sanovat?

Pimeyden prinssi Conan O’Brien, tuo Amerikan lahja amerikkalaisille, kävi myös tutkailemassa kehittymätöntä kulttuuriamme ja voi kuinka me taas auliisti heittäydyimmekään harvahampaisiksi eukonkantelijoiksi. Tunnelma oli muikea kuin neuvostoliittolaisen kauppavaltuuskunnan ystävyysvierailulla – pusi pusi ja karvareuhka heiluu. Niin oli ison maan iso juontaja huumaantunut vähälahjaisen mutta suurisydämisen kansan vieraanvaraisuudesta, että kohtaamisesta jalojen villien kanssa jäi käteen vain kanan luu. Missä oli solvauksia lateleva Triumph-koira? Hotelli Tornin näköalavessassa masturboiva masturboiva karhu olisi saattanut pelastaa paljon. Ainoa melko hupaisa hetki oli Conanin huhuillessa fanikirjeen kirjoittanutta Fagerströmiä – jos juontaja olisi tehnyt vierailunsa kuumimpaan Bodom-huuman aikaan, miten hän olisikaan innostunut yhdestä murhaepäillystä, Hans Assmannista, miehestä joka oli saanut rangaistuksensa jo syntymässään.

Joskus pelottavat varjot väreilevät pienissä teoissa, heti siellä meidän tavallisten harmaiden palkansaajien ja pääministereiden katseen takana. Journalismin Darth Vader Joni Soila totesi peseskelleensä helvetinmoisen kasan Kari Uotin rahoja ihan vain “hyvää hyvyyttään“, mikä saa osattoman niskanikamat väristen miettimään, mitä tapahtuisi jos Soila joskus hermostuisi ja päättäisi tehdä jotain silkkaa ilkeyttään.

Ja niin näyttäytyi maailma vailla toivoa olevana turhuuksien turkistarhana, että päätin jättää sen oman onnensa nojatuoliin ja siirtyä suoraan blogisuositteluihin. Niin, tiedättehän noihin interblogistisen diskurssin kirkkaimpiin helmiin, joista viehkoja koruja juristitkin nykyään virkkailevat.

Maailmantuska on sillä tavalla tuskaista, ettei siinä sfäärissä ole oikein tilaa blogokselle. Niinpä palattuani tähän sumeasti lätisevään mutta nautinnollisen upottavaan ajatusten vesivuoteeseen olin iloisesti yllättynyt löytäessäni suosittelemisen arvoisen uuden digitaalisen päiväkirjan. Saastainen huone on yhden teeman ympärille keskittynyt verkkoraapaisu, joka melko kiihkottomasti ja analyyttisesti käsittelee tärkeää aihetta, joka itsellenikin on läheinen: vapauteen kristuksesta vapautuminen meidät vapautti. Erityisesti minua kosketti synnintunnustus. Olen aina pitänyt “mitään en kadu” -ajatusta aivan ylivoimaisen tyhmänä elämänfilosofiana. Se voi sopia Pariisin katuvarpusten laulelmiin, mutta terve itsereflektio sekä katumuksen ja häpeän punainen, ellei suorastaan veriruskea viitta menneiden tekemisten yllä on usein varsin pukeva - ja minä samaistuin vahvasti kertojaminään. Anteeksi myös minun puolestani - ja kiitos. Siinäpä blogi, jonka olisin kymmenen vuotta sitten halunnut itse perustaa - nyt en vanhana ja vaivaisena enää koe siihen henkilökohtaista paloa.

Toinen verkkoloki johon olen kummasti viime aikoina kiintynyt, kummasti semminkin kun kyseessä on pohjimmiltaan markkinointiavuste, on koomis-pompöösisti nimetyn kirjallisuuslehti Parnasson etäispesäke. Olen joskus, silkkaa ennakkoluuloisuuttani toki, pitänyt Parnassoa vähän sisäsiittoisena rinkirunkkujulkaisuna. Tiedättehän, lehti heille, joilla on puutalossaan sikarintuoksuinen kirjastohuone, jossa erikseen nimetyn “lukunurkkauksen” erikseen nimetylle “lukupöydälle” on geometrisen tarkasti aseteltu kevyesti tuhkaan peittynyt Volter Kilven tiiliskivi. Parnasson päätoimittajan sympaattinen blogi on kuitenkin onnistunut rikkomaan tätä kuvaa tehokkaammin kuin Jari Tervo tuoppeja. Nyt, luettuani tuoreimmasta puffista kiihottavan lainauksen Antti Nyléniltä, olen ajautunut siihen lehtipisteeseen, että aion marssia kiirastorstaina lähimpään lehtipisteeseen ja tiedustella myyjältä, josko “Pornossa löytyy?”

Vaan perkeleellistä turhuutta on kaikki turhuus. Erityisen turhaa on tietysti verkkokirjoittaminen, kuten jo Hesarin Pekka Pekkalakin meitä nousuhumalaisia baaripöydässä meluunhuutavia opasti (Sedikseltä lisää). Mutta toisaalta, ehkä kyse on vain välineen kehittymättömyydestä ja väärinymmärryksestä. Onneksi tähän on vihdoin tulossa muutos yritysblogilistan muodossa - sivuilla kehotetaan yhteydenottoon, jos havaitsee listassa puutteita, mutta minusta se on kyllä varsin kattava. Todellista plutoniumia kallioperään tarjoilee kuitenkin sivujen ylläpitäjän oma blogi, joka puristaa kirjallisten pakaroidensa välistä timantin, johon on helppo yhtyä ja hyvä päättää:

“Yritysblogit ovat edelleen lapsenkengissä Suomessa. Yksi syy lienee se, että edelleen liian moni yhdistää blogit verkkopäiväkirjoihin, eikä näe niiden todellista arvoa. Yksi suurimmista asioista mitä blogien avulla voi saavuttaa on yrityskulttuurin muuttaminen avoimemmaksi, läpinäkyvämmäksi ja keskustelevammaksi.”

Ei sentään, lopetankin lainaukseen suurelta esikuvaltani Vincent Pricelta (Thriller, 1982):

“Aahhahhahhhaahhah aahhhhaahhahaahhah aaaaaaaahhhahha hhahhahhahhah.”

Olen ollut menneet viikot jonkinlaisessa kroonisessa shokissa – ajatukset karkailevat painajaisten sokkeloihin, unet ovat olleet pahoja mutta vähäisiä ja huumorintajuni on ilmeisen lopullisesti amputoitunut, havaittavissa on vain ajoittaista haamusärkyä.

Osa muslimimaailmaa on helmikuun alusta lähtien kiehunut protesteista ja väkivaltaisuuksista Tanskalaisen Jyllands-Posten -päivälehden julkaisemien Muhammed-pilapiirrosten iskemästä kipinästä. Historiallisten, poliittisten ja taloudellisten kaunojen purkaus sekä asiattomuuksien ja väkivaltaisuuksien kierre ei näytä loppuvan. Useita mielenosoittajia ympäri maailmaa on kuollut. Pohjoismaiset lähetystöt savuavat. Piirtäjät ovat joutuneet pakenemaan maan alle. Mielenilmaisut, uhittelut ja anteeksipyynnöt ponnahtelevat mitä omituisimmista kulmista, korkealta ja matalalta. Suomessa keskusrikospoliisi tutkii kuvia julkaisseita verkkosivuja - olletenkin myös tätä - rikosnimikkeellä “uskonrauhan rikkominen”.

käytin 1.2. päivätyn kirjoituksen kuvituksena kolmea kahdestatoista alunperin Jyllands-Postenissa julkaistusta piirroksesta. Kirjoitus oli pikemminkin emotionaalinen kuin asiapohjainen ja sävyltään kuvituksesta huolimatta sovitteleva ja rauhalliseen dialogiin pyrkivä. Kuten jollain keskustelupalstalla todettiin, vaikka kirjoitus oli älyllisesti vajaamittainen, olivat kuvat ns. journalistisessa kontekstissa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon: monet mediat ja kirjoittajat ovat maininneet tämän verkkopäiväkirjan Suomen Sisu -nimisen äärioikeistolaisen yhdistyksen ohessa kuvien suomalaisena levittäjänä. Kävijälaskurini maantieteelliseen jakaumaan on ilmestynyt sellaisia valtioita kuin Iran ja Bahrain, joista tuskin on päädytty sivulleni tyypillisellä hakusanalla “tissit”. Olen saanut enemmän palautetta kuin koskaan, eikä sitä voi luonnehtia voittopuolisesti positiiviseksi.

Minua on syytetty ainakin vastuuttomuudesta, imelyydestä, omahyväisyydestä, naiiviudesta, väkivallan lietsomisesta, pelkuruudesta, pöyhkeydestä, tyhmyydestä, kulttuuri-imperialismista ja kolonialismista. Olen tullut verratuksi natseihin, nimitetyksi murhaajaksi sekä syytetyksi alentuvasta suhtautumisesta “kulttuuriseen toiseuteen”. Kaikki palautteet ja iloiset luonnehdinnat ovat tulleet suomalaisilta ei-muslimeilta. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että viestit ovat olleet pääsääntöisesti sävyltään asiallisia, enkä ole saanut yhtään uhkaukseksi tulkittavaa viestiä, vaikka joissakin yhteydenotoissa onkin kuvailtu varsin ikävänä ja verisenä näyttäytyvää tulevaisuuttani.

Olen keskustellut henkilökohtaisesti ja sähköpostitse aiheesta monien ihmisten kanssa, lukenut blogeja, keskustelu- ja mielipidepalstoja sekä seurannut aiheeseen liittyviä kolumneja ja uutisia. Yleisvaikutelmaksi keskustelusta ja kannanotoista on jäänyt, että käynnissä on jonkinlainen kelvottomien analogioiden festivaali. Monet suomalaisetkin näyttävät löytäneet itsestään perin suvaitsevan kulttuurirelativistin: ihmiset, joista monen arvelen tai tiedän käytännössä suhtautuvan maahanmuuttajiin ja muihin kulttuureihin kielteisesti, sanoisinko rasistisesti, puolustavat yht’äkkiä kiihkeästi sananvapauden rajoituksia suhteessa islamin tabuihin. Äkillinen interkulttuurinen valaistuminen on pyyhkinyt massaherätyksen lailla etelästä pohjoiseen, mikä on tietenkin iloinen asia - motiivi vain on hieman epäilyttävä.

Kaikkialla törmään samaan kaikenlävistävään tuntemukseen: pelkoon. Kansalaiset pelkäävät, Suomen valtionjohto pelkää, maltilliset muslimit pelkäävät, toimittajat pelkäävät, tuttavani ja läheiseni pelkäävät ja niin - minä pelkään. Tämä pelko, joka jähmettää aivot ja kuumentaa jäsenet, ilmenee ainakin kahdella tavalla: ksenofobisena uhoamisena tai äärirelativistisena luimisteluna.

Mitä me pelkäämme niin, että kaivamme henkisen vaatekaapin nurkasta isoisän parabellumin tai piiloudumme aivopoimujen perunakellariin joditablettien kera? Väkivaltaa ja alistamista. Kipua ja kuolemaa. Orjuutta ja autonomian siirtymistä vieraisiin käsiin. Äkillistä kirkasta leimahdusta ennen lopullista pimeyttä. Niitä kahta varjoihin piiloutuvaa tyyppiä iltahämärässä kotiovella. Ase ohimolla lausuttua kieltoa saada palvoa tai olla palvomatta, vastata tai olla vastaamatta. Toivon sammumista. Sattumoisin samoja asioita, kuin ihmiset Islamabadissa ja Kairossa, Canberrassa ja New Yorkissa, Tokiossa ja Lhasassa, Amsterdamissa ja Århusissa.

Länsimaiden - myös Suomen - moraalinen ja taloudellinen velka maailman köyhille on lähes kestämätön, perustuuhan yltäkylläisyytemme monilta osin muiden pahoinvoinnille. Tästä alistamisesta ja sen kerrannaisvaikutuksista, oli polkeminen sitten henkistä, taloudellista tai sotilaallista, on väistämättömiä seurauksia, joista on syytä olla tietoinen. Mielenosoitusten raivo, jota seuraamme ahnaiden kameroiden välittämänä, länsinäkökulman toimittamana, ei ole vain - uskaltaisinko sanoa lainkaan - raivoa pilakuvista, vaan pitkällisten historiallisten ja poliittisten kaunojen purkautumista, epätoivon manifesti, vaihtoehdottomuuden ehdottomuutta. Tässä mielessä en näe syytä kohdistaa paheksuntaa ja kritiikin kärkeä köyhissä diktatuureissa ja teokratioissa elävän kansan vihanpurkauksiin.

Karkean Inhimillisenä, laiskasti ajattelevana, pinnallisesti tuntevana ja typerästi toimivana ihmisyksilönä - olkoonkin, että monessa mielessä kultalusikka kainalossa syntyneenä - en kuitenkaan kykene edes historiallisen ja kulttuurisen relativismin, toiseusajattelun tai moraalisen velkataakan nimissä senkaltaiseen mielen tyyneyteen, objektiivisuuteen ja ennen kaikkea hiljaisuuteen suhteessa tiettyjen poliittisten ja uskonnollisten ryhmien, johtajien ja agitaattoreiden reaktioihin, kuin minua on saamassani palautteessa haastettu, pyydetty, vaadittu ja painostettu, sillä minä pelkään.

Islamilaisen maailman ekstremistit ovat uhkailullaan ja toiminnallaan saaneet luotua Euroopan pohjoislaidallekin pelon ja vaikenemisen ilmapiirin, joka vaikuttaa niin kansalaismielipiteeseen kuin poliittiseen päätöksentekoon; ilmapiirin jota ei voi selittää pois tai vaieta olemattomaksi; ilmapiirin, jota voi ymmärtää, mutta ei hyväksyä; ilmapiirin jonka juuria voi tutkia, mutta hedelmät on hylättävä myrkyllisinä; ilmapiirin joka kaventaa sananvapautta sellaisena kuin olemme tottuneet sen näkemään ja siitä sen kummemmin ajattelematta nauttimaan.

Huomaan pelon itsessäni monessa: minkään muun asian suhteen en ole kokenut joutuvani toimimaan niin varuillani kuin käsitellessäni tätä kysymystä eri keskusteluissa ja medioissa. Itselleni kirjoittajana tyypillinen ilkeäkin huumori ja piikittely tuntuu tämän aiheen kohdalla täysin mahdottomalta ajatukselta. Voi kuinka paljon satiiria saisikaan tapahtumien valossa tuotettua ajatusrakennelmasta, jonka mukaan kuvien valmistaminen on kiellettyä, ettei syntyisi kuvainpalvontaa. En sitä kuitenkaan tee, koska pelkään. Tässä mielessä islam nauttii jo selkeitä erivapauksia omassa toimintakoodistossani. Erivapauksia, jotka eivät valitettavasti synny kunnioituksesta, vaan pelosta.

Moniaalta on valistettu minua näkemään kahden maailman eroavaisuuksia: kuinka islamilaisessa ajattelussa uskonto lävistää niin henkilökohtaisen- kuin yhteiskuntaelämänkin. Kuinka yksilön toimet voidaan redusoida yhteisöön. Kuinka pyhyys on erottamattomasti läsnä arjessa. Kaiken tämän, jos ei ymmärtäen niin ainakin tiedostaen, luulen, että kuitenkin on pakko käydä keskustelua ja vetää rajoja. Näkökulmaani voidaan kutsua eurosentriseksi, joskin mielelläni näkisin sen pikemminkin demokratiakeskeisenä. Ennen muuta se kuitenkin sallii puheoikeuden myös muille.

Itse vedän rajat väkivaltaan ja alistamiseen, ihmisoikeuksien ja demokratian polkemiseen. Rajanveto on täysin subjektiivinen, sillä viimeistään tämän tapahtumaketjun myötä olen lakannut uskomasta universaaliin moraaliin. Yhtä vähän kuin moraali on universaalia, ovat ihmisoikeudet ja demokratia, jonka yhtenä peruskivenä sananvapaus, itsestäänselvyyksiä.

Toisin kuin valtaosa suomalaisistakin tuntuu kuvittelevan, sanan-, ajatuksen- ja ilmaisunvapaus ei ole luonnonvoima, ei stabiili tila, ei taivaasta ojennettu koskematon kaanoni. Demokratia ei seiso omilla jaloillaan vaan kannattajiensa tuella. Ihmisoikeudet ovat sopimuksia, jotka voidaan neuvotella uusiksi tai pakottaa olemattomiksi. Sananvapaus on vaivalla, katkerastikin saavutettu kaikille kuuluva hauras oikeus, jota pitää vaalia tai se kuihtuu. Minkäänlaisia diktatuurien ohjailupyrkimyksiä se ei kestä.

Olen tullut viljalti muistutetuksi siitä, että sananvapaus sisältää myös vastuun. Se on kaunis ajatus ja totta siten kuin demokraattisen prosessin tuloksena laaditun lain rajaukset sen määrittävät. Sananvapaus ei kuitenkaan sisällä moraalia, koska moraali on henkilökohtaista. Sananvapaus ei sisällä loukkaamattomuuden tai suvaitsevuuden vaadetta, ei edes totuuden vaatimusta, koska ne ovat subjektiivisia määreitä. Sananvapaus ei sisällä käyttäytymissääntöjä tai hyvän maun rajoja, jotka ovat jokaisella omansa. Sananvapaus sisältää vain oikeuden puhua ja tulla siten punnituksi. Sananvapaus ei myöskään voi olla, kuten on väitetty, viitta, jonka suojista tehdään typeryyksiä, ei tekosyy toimia väärin, ei hyvien tapojen sitoma sosiaalinen pelikenttä: sananvapaus on. Jos siitä luopuu, on syytä ymmärtää luopuvansa siitä.

Kokonaan toinen kysymys on hyvä ja rakentava sanankäyttö, joka voi sisältää ajatuksen moraalista, vastuusta, toisen huomioonottamisesta, pyrkimyksestä ymmärrykseen ja totuudellisuuteen. Sananvapauteen kuuluu myös vapaus olla sanomatta ja tämän oikeuden käyttäminen on usein viisasta sanankäyttöä. Toisaalta sananvapaus sisältää myös oikeuden olla vastaanottamatta viestiä, vapauden olla reagoimatta, mahdollisuuden olla provosoitumatta.

Länsimaisessa demokratiassa satiirilla, ilveilyllä, huumorilla, pilkalla ja tahallisellakin loukkaamisella on pitkät perinteet. Tämän hovinarrin erinomaisen työkalupakin moraalin voitaneen katsoa olevan siinä, ettei se kohdistu heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin, vaan vallan instituutioihin ja edustajiin. Narrin vasaran tarkoituksena on paljastaa vallan ydin, kyseenalaistaa sen oikeutus, saattaa se kirkkaaseen valoon, jotta sen perustaa voidaan tarkastella. Suuret uskonnot ovat mitä suurimmassa määrin valtaa omaavia instituutioita, joiden tulisi ihannetapauksessa pyhineen olla erityisen avoimia arvostelulle ja paksunahkaisia ilveilylle.

Mitä sitten kaikkien rajauksien jälkeen ajatella pilakuvien seurauksista? Puhua vai vaieta? Pyytää anteeksi vai ilmaista tukensa?

Pidän subjektiivisena ihanteenani avointa, moniarvoista yhteiskuntaa. Yhteisöä, joka on avoin kaikille, jossa kaikilla on puheoikeus ja kuulluksi tulemisen mahdollisuus. Yhteisöä, joka suojelee yksilöä ja ryhmää väkivallalta ja vainolta. Yhteisöä, joka normittaa itsensä keskustelun, ei pelon kautta. Yhteisöä, jossa ihmiset nauttivat suojaa, mutta mikään ideologia, ajatuskokoelma tai sen osa ei ole tabu, mikään elementti ei voi julistautua keskustelun ulkopuoliseksi. Yhteisöä, jossa tuotetaan häpeämätöntä julkista satiiria ja karkeita karikatyyrejä kaikista ideologisista rakennelmista, niin demokratiasta kuin kristinuskosta, sananvapaudesta kuin islamista, vailla pelkoa kostosta ja väkivallasta. Yhteisöä, jossa osataan erottaa henkilökohtainen ja julkinen. Yhteisöä, jossa on kunnioituksen kulttuuri, mutta ei alistumisen vaatimusta.

Ihanneyhteiskunta saattaa olla kaukana, mutta sitä kohti voi pyrkiä. Erityisesti, jos on syytä epäillä, että jokin ideologia aiheuttaa itsesensuuria ja kaventaa ajattelun ja toiminnan vapautta, yrittää asettua kritiikin yläpuolelle, pitää sen perustaa tökkiä häpeämättömästi. On olemassa indikaatioita, että eurooppalainenkin islam sisältää aineksia, jotka pyrkivät aktiivisesti asettumaan arvostelun ulkopuolelle ja vaientamaan erimieliset: alankomaalainen parlamentaarikko Ayaan Hirsi Ali joutuu mielipiteidensä takia elämään ympärivuorokautisessa poliisivartioinnissa. Maanmiehensä, kiistelty elokuvaohjaaja Theo Van Gogh maksoi hengellään islamin naiskuvaa ja väkivaltaa arvostelleesta lyhytelokuvasta. Kirjailija Salman Rushdie ei voi koskaan kävellä kotimaansa katuja vapaana miehenä, vailla pelkoa, kirjoittamansa tähden. Jyllands-Postenin julkaisemien kuvien piirtäjistä on luvattu tapporaha ja he ovat joutuneet pakenemaan maan alle koston pelossa. Nämä ovat - toki yksittäisiä - esimerkkejä, jotka pitää voida mainita ja joista pitää uskaltaa puhua.

Tässä mielessä pidän Jyllands-Postenin provokaatiota, sillä sitä se kiistämättä oli, lähes välttämättömänä ja sen synnyttämää konfliktia, joka toivottavasti laimenee keskusteluksi, väistämättömänä.

Nämä indikaatiot näkyvät myös Suomessa ja toivon syvästi, että keskustelu käy vilkkaana myös näillä raukoilla rajoilla. Pelosta jähmettyneen ajattelun ilmapiiri kiteytyy parhaiten Pääministeri Matti Vanhasen (Kesk.) selälleen heittäytymiseen, luovutukseen ennen kuin edes laji on selvillä. Pääministeri esitti Torinon olympiahuuman keskeltä historiallisesti ainutlaatuisen virallisen valtiollisen anteeksipyynnön - myös minun puolestani, todennäköisesti edes tietämättä kirjoituksestani. Yle.fi uutisoi:

“Vanhanen sanoi olevansa pettynyt siihen, että Suomessakin on yksittäisiä ihmisiä, jotka haluavat loukata islamin pyhäksi pidettyjä arvoja.

- Pyydän omasta ja Suomen hallituksen puolesta anteeksi sitä, että muslimien uskonnollisia tunteita on näin loukattu myös Suomessa, Vanhanen sanoi kannanotossaan.”

Pääministerin lausunto ei tietenkään ollut anteeksipyyntö, sillä anteeksi voi pyytää vain omasta puolestaan, omia tekojaan. Lausunto oli politiikkaa ja hyveen kaapuun pukeutuvaa hurskastelevaa moralismia. Omankin vyöni alle napsahtaneen moraalikoukun, jota olen taipuvainen pitämään solvauksena, olen varsin valmis sulkemaan ikävien muistojen laatikkoon. Sen sijaan poliittisesta näkökulmasta toivon, että tunkkaisen pölyn laskeuduttua asia nousee julkiseen keskusteluun ja taustalta paljastuu tietoa, jota vain pääministerillä voi olla. Tietoa, joka paljastaa kyseessä olleen ristorytimäisen valinnan karhun ja suden välillä. Jos näin ei ole, toivon että Vanhanen pääministerinä kantaa poliittisen vastuun lausunnosta, jonka antamiseen hänellä ei ole minkäänlaista mandaattia, jonka kohteet eivät kuulu hänen toimivaltansa piiriin ja joka pilkkaa ilmaisunvapauden perusperiaatteita. Toivon myös, että tulevana EU:n puheenjohtajamaana Suomi joutuu tilille unionin jäsenmaita kohtaan osoittamastaan solidaarisuudesta. Kaikkein häpeällisintä tietenkin olisi, jos kävisi ilmi, että Vanhanen lausunnollaan varmistelee suomalaisyritysten etulyöntiasemaa Lähi-idän markkinoilla, mutta se on onneksi ajatuksena jo liian absurdi.

Kylmän sodan ajoilta periytyvä pyrkimys ulkopuolisuuteen näkyy myös suomalaisen median tavassa käsitellä asiaa. Suomi on ainoa Pohjoismaa, jonka joukkoviestimissä ei ole julkaistu kohuttuja kuvia. Suomen suurin päivälehti Helsingin Sanomat julkaisi kohun alkaessa pääkirjoituksen, jossa todettiin, että HS:n päätös olla julkaisematta kuvia on tehty journalistisin perustein. Pääkirjoituksessa todettiin myös: “saatamme joutua harkitsemaan asiaa uudestaan, jos islamilaisen maailman painostus sananvapauden perustaa vastaan jatkuu”. Ilmaan jää roikkumaan pari kysymystä: minkälaisia ovat journalistiset perusteet, joiden pohjalta ei näin suurta uutisaihetta taustoiteta kuvilla, jotka ovat kohun alullepanijoita ja aivan ensiarvoisen tärkeitä koko kohun ymmärtämisessä? Perusteeksi ei riitä, että kuvat ovat huonoja tai tyhmiä, sillä mitään sellaista kuvissa ei ole, ettei otteita niistä voisi normaalin sanomalehtikäytännön mukaisesti julkaista. Entä minkälaista pitää painostuksen olla, että HS oikeasti harkitsee uudelleen kuvien julkaisua? Pelkään, ettei sellaista painostusta ole olemassakaan. Pääministerin anteeksipyynnön HS:n päätoimittaja Janne Virkkunen sentään kyseenalaisti myöhemmässä pääkirjoituksessaan, mutta samassa yhteydessä esitti kysymyksen muotoon puetun toiveen pienen Suomen jättäytymisestä ulkopuolelle isojen pelissä:

“On syytä kysyä myös sitä, onko Suomen kannalta viisasta kivuta näissä oloissa ja näillä perusteilla juuri siihen kehään, jossa islamilainen maailma ja sananvapauteen ja demokratiaan luottavat länsimaiset yhteiskunnat nyt kiistelevät.”

Tästä herää luonnollisesti vastakysymys: onko Suomella varaa olla sitoutumatta sananvapauteen ja demokratiaan, vaikka se edellyttäisi aktiivisia kannanottoja? Voimakkaimman puheenvuoronsa HS pitää turvallisesti Ayaan Hirsi Alin selän takaa.

Maltillisen luterilaisen kansankirkon edustajatkin ovat haistaneet kriisissä mahdollisuuden ja arkkipiispa Jukka Paarman johdolla haikailevat takaisin tabuja, jotka on kaadettu jo aikaa sitten. Kirkon palkkatyöläiset ja jäsenet pyrkivät omista valtaintresseistään käsin muodostamaan hyvän ja moraalisen elämän duopolia islamin kanssa, eivätkä jätä käyttämättä tilaisuutta piikitellä sekulaaria kansanosaa palauttaakseen herran pelon, pyhyyden jota ei sovi arvostella. Taas kerran olen lukuisista kannanotoista, mm. teologian tohtori Ari Hukarin kynästä (HS. Sunnuntai 19.2.) saanut ymmärtää olevani pinnallinen ja eksynyt, vailla käsitystä todellisesta pyhyydestä, palvovani rahaa sekä eläväni tyhjää elämää vailla arvopohjaa - so. koska arvopoolini ei suoraan jakaudu uskonnon ammattilaisten kanssa, elän pinnallisessa ja piinallisessa arvotyhjiössä. Halusiko joku puhua demonisoinnista ja yleistämisestä?

Suomalainen vapauskäsitys näkyy kirkkaasti myös monen korkean profiilin verkkokirjoittajan, näiden kansalaisjournalismin kynttilöiden, suhteessa – tai suhteettomudessa – asiaan. Monet kiivaimmista uutta tekijänoikeuslakia arvostelleista kansalaisvapauksien puolustajista eivät tunnu suhtautuvan tähän kysymykseen muutoin kuin hiljaisuudella. Jopa varsin suuriäänisesti lanseerattu Vahtikoira, “trimmattu mutta ärjy” vallankahvan pureskelija tyytyy uneliaasti murahtamaan pari riviä mitättömyyksiä pääministerin anteeksipyynnöstä. Päätoimittajansa mainitaan esittelyssä suhtautuvan “sananvapauteen ja yksityisyyteen fundamentalistisesti”, mutta tässä keskustelussa ilmeisesti ei ole kysymys kummastakaan? Vai eikö sotku edelleenkään koske suoraan Suomea? Onko vallankahva sittenkin vain suuhun sopiva vinkulelu? Perin kylmäävänä dystopiana näyttäytyy yhteiskunta, jossa kiihkeimmän puolustuksen saa oikeus kuunnella poppia autostereoista.

Jo ennen Jyllands-Postenin pilakuvia on ollut syytä epäillä, että islamiin suhtaudutaan Suomessa jonkinlaisen kierteisen kaksoisstandardin mukaisesti. Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaistessa Ayaan Hirsi Alin kirjan Neitsythäkki, ei kirjan suomentajan nimeä annettu julkisuuteen. Otava myös tiputti kirjasta pois sen kaikkein kohutuimman katkelman. Asian tultua ilmi kustantaja vetosi “tekniseen virheeseen”, mikä on selityksenä hyvää dopingurheilijatasoa. Myöhemmin katkelma on lisätty kirjaan erillisenä irtosivuna.

Kohun alkaessa myös kustantamo Gummeruksen Ajatus Kirjojen kustannuspäällikkö Jan Erola pyysi varmuuden vuoksi muslimiyhteisöltä anteeksi Barnaby Rogersonin kirjoittaman Muhammed-elämäkerran kanteen aiottua, sittemmin poistettua Muhammedin kuvaa. Seuraavan viikon Metro-lehden kolumnissaan kustannuspäällikkö selitteli anteeksipyytämisen autuaaksitekevyyttä vedoten varsin kiehtovasti poptähti Madonnan avio-onneen ja äitiinsä. Elämäkerran esipuheen kirjoittamaan lupautunut tutkija vetäytyi myös projektista kansikuva-asian takia.

Jos opposition kansanedustajan ja eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajan Jari Vilénin (Kok.) oikeusvaltiolle täysin vieraat kannanototkaan eivät herättäneet ihmisiä, niin viimeistään kulttuurilehti Kaltion tapauksen pitäisi avata silmät näkemään vallitsevan sensuurimielialan, hymistelyn ja pelon piirin. Kun Kaltion hallituksen traagiseen paniikkinappulan painamiseen liittyy vielä suuryrityksiä mainosboikotteineen, korkean tason poliitikkoja ja kulttuuripääkaupungiksi pyrkivän Oulun taiteelliseen ilmaisunvapauteen negatiivisen kannan ottava punakynän suhahdus, on käsillä eräs kiinnostavimmista ja tärkeimmistä sananvapaus- ja kulttuurikeskusteluista vuosikausiin. Mitä Kaltioon muutoin tulee, luotan tilaajakuntansa tekevän asiassa tarpeelliset johtopäätökset.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että kysymys ei enää ole - jos on koskaan ollutkaan - Jyllands-Postenin piirroksista. Kysymys on siitä, pitääkö uhkailun edessä taipua, kuinka monta iskua sananvapauden sokkeli kestää – ja onko se ylipäätään puolustamisen arvoinen. Vaikenemisen peruste ei voi olla, että puhuminen lietsoo äärioikeistoa tai ääri-islamia kauheuksiin. Fundamentalistien vaatimukset eivät tule koskaan loppumaan - ensimmäistä myönnytystä seuraa uusi vaade yhtä varmasti kuin aurinko laskee.

Väkivaltaisesta fundamentalismista ja totalitarismista puhumiseen suhtaudutaan kuin tarun taikasormukseen: pelätään, että jos sitä käytetään, Mordorin kaikkinäkevä silmä kääntyy meihin päin ja polttaa kaiken tuhkaksi. Kaikkia niitä, jotka edes ajattelevat pujottavansa sormuksen sormeensa, syytetään hirviöiksi muuttumisesta, vallanhimosta ja lietsonnasta. Pyrkimys olla niin hiljaa, ettei kukaan huomaisi, kivikossa kyyristelyn moraali, toivomus, että väkivalta kiertäisi meidät ja kohdistuisi muihin, ei kuitenkaan ole rauhantekijän jaloa pidättyväisyyttä ja harkintaa, vaan torakan elämää, jossa kytätään muiden pöydiltä tippuvia leivänmuruja.

Tai kuten aate- ja oppihistorian dosentti Tarja-Liisa Luukkanen erittäin ansiokkaassa mielipidekirjoituksessaan (HS 22.2.) toteaa:

“On tietysti selvää, että anteeksipyynnöt ovat poliittinen eivätkä moraalinen ele. Anteeksi ei ole pyydetty esimerkiksi USA:n liittouman tekemiä kidutuksia Irakissa, vaikka toiminta siellä on ollut kaikilla mittareilla tarkastellen pöyristyttävää. Suomalaisten pyyntöjen takana on ajatus meihin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta ja kostosta, jolta vältytään tai toivotaan vältyttävän anteeksipyyntöjen saattelemina. Tämä on kuitenkin meille länsimaissakin jo historiasta tuttu tie. Se on inkvisition logiikkaa. Kerettiläisen kärsimys loppuu, kun hän tunnustaa kerettiläisyytensä ja pyytää anteeksi. Kerettiläinen joko jatkaa elämäänsä alistuen kohtaloonsa ja oikeaan oppiin tai palaa roviolla Jumalan suuremmaksi kunniaksi. Inkvisition historia on oivallinen esimerkki siitä, että totalitaarisen järjestelmän kanssa erimielinen yksilö tanssii susien kanssa. Eivät anteeksipyynnöt muuta mitään, ne vain vahvistavat fundamentalistien käsitystä aatteensa oikeutuksesta.”

Erityisen pohdinnan arvoisena pidän Jyllands-Postenin kulttuuritoimittajan Flemming Rosen ajatusta siitä, kuinka satiirin kohteeksi joutuminen voisi vahvistaa sisäryhmään kuulumisen kokemusta pikemmin kuin sulkea ulkopuolelle. Toimia osoituksena siitä, että muslimeita kohdellaan samojen kriteereiden mukaan kuin muitakin kansalaisia, islamia kuten muitakin uskontoja tai arvokehikkoja.

Tervehdin ilolla ja kannatan kaikin mahdollisin tavoin kulttuurista diversiteettiä, moniarvoisuutta, erilaisia tapoja elää ja vaikuttaa perheessä, yhteisössä ja yhteiskunnassa. Tuen kaikkien uskontojen olemassaolon oikeutta ja ilmaisunvapautta sekä erityisesti vähemmistöjen oikeutta tulla kuulluksi. Kunnioitan oikeutta ylläpitää ja noudattaa uskonnollisia perinteitä ja dogmeja, mutta en voi elää niiden mukaan, enkä suostu alistumaan niiden sanelupolitiikkaan. Demokratiaa ja ajatuksenvapautta pidän monissa muissa asioissa epäonnistuneiden länsimaisten yhteiskuntien huippusaavutuksena, jota en suostu häpeämään. Poliittista tai uskonnollista fundamentalismia joka ylläpitää itseään uhkailulla ja väkivallalla en koskaan voi hyväksyä. Ilmeni väkivalta sitten toisinajattelijoiden vangitsemisena ja teloituksina, mellakointina, pommituksina taloudellisten etujen vuoksi, pikkutyttöjen tai -poikien silpomisena, kuolemantuomioina, eri kulttuurista tulevien hakkaamisena, kunniamurhina, ravintoloiden polttamisena, alistamisena, sotana, terrorina tai sillä uhkaamisena, minä en hyväksy sitä ja puhun sitä vastaan.

Jos väkivalta johtuu sanoista tai kuvista, kirjoista tai runoista, musiikista tai tanssista, ajatuksista tai mielipiteistä, pitää kahta kiihkeämmin sanoa ja kuvittaa, kirjoittaa ja runoilla, säveltää ja tanssia. Pitää ajatella ja ilmaista mielipiteensä kunnes kynä kuivuu, jalat eivät enää kanna ja suu on rakoilla. Pitää piirtää niin monta kuvaa ja säveltää niin monta kappaletta, ettei ole mahdollista kohdistaa uhkailuja yksittäisiin tekijöihin.

Uskon, että voimakkaimmat aseet fundamentalismia vastaan ovat pyrkimys taloudellisen eriarvoisuuden poistamiseen, ihmisten omien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen elämän eri osa-alueilla sekä rauhallinen dialogi ja halu vaikeidenkin aiheiden käsittelyyn. Minä en halua elää maailmassa, jossa pärjätään silkalla röyhkeydellä ja kyynärpäiden minä-etiikalla, mutta en myöskään maailmassa, jossa uhkailemalla ja alistamalla, miekkalähetyksellä, pyritään kaventamaan ihmisoikeuksien, moniarvoisuuden ja ilmaisunvapauden ilmenemismuotoja. Olen erittäin halukas omalla vaatimattomalla panoksellani rakentamaan siltaa kulttuurien ja näkemysten välille, mutta siinä sillassa täytyy olla kaksi kaistaa. Kaikelle fundamentalismille ja totalitarismille pitää aina ja kaikkialla sanoa ystävällinen ja väkivallaton, silti päättäväinen ja jyrkkä ei. Mutta se pitää voida, uskaltaa ja haluta sanoa. Ei.

Miksi sitten päätin peittää alunperin julkaisemani kuvat? Koen hallituksen ja medioiden kannanottojen jälkeen oloni kovin kylmäksi ja yksinäiseksi. Pidän itseäni niin naurettavan mitättömänä pelurina, etten voi enkä halua toimia tässä asiassa ilman demokratian keskeisten instanssien tukea. Olen syvästi pettynyt, että mikään maltillinen taho - jollaisena, ehkä perusteettomasti, pidän itseäni - Suomessa ei ole julkaissut kuvia, vaan niitä ovat pitäneet esillä lähinnä asenteiltaan äärioikeistolaiset tahot, joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. On tavattoman surullista, että sananvapauden, jota tässä asiassa on kuvia julkaisseiden taholta nähdäkseni käytetty aivan legitiimisti, jäädessä vain äärioikeiston puolustettavaksi, tulee se lopulta johtamaan moniarvoisuuden kaventumiseen ja sananvapauden jäämiseen entistä harvempien oikeudeksi - silloin on enää vaikea puhua vapaudesta.

Olen myös saanut palautetta ja vetoomuksia kuvien poistamisesta ulkosuomalaisilta, jotka ovat asuinpaikoissaan kokeneet suurta väkivallan pelkoa, enkä pidä päiväkirjaani niin tärkeänä, että haluaisin aiheuttaa kenellekään tarpeetonta ahdistusta. Vaikea tosin kuvitella, että juuri näillä sivuilla olevien kuvien peittäminen sitä lievittäisi.

Tärkeimpänä syynä kuvien peittämiseen pidän kuitenkin mahdollisuutta, että sittenkin olen vain ylimielinen typerys ja konfliktikiiman sumentama demagogi - sitä hirvittävää, kalvavaa ajatusta, että olen perusteellisella ja traagisella tavalla täysin väärässä. Koetan alati pitää mielessäni hienon verkkokirjoittajan Tommipommin kirkkaan maksiimin, joka vapaasti muisteltuna kuuluu kutakuinkin: “Jos joukko ihmisiä pitää sinua tyhmänä, he ovat todennäköisesti oikeassa”.

Ja minä pelkään.

Haluan lopuksi pyytää kaikilta maailman ihmisiltä anteeksi sekavuuttani ja kyvyttömyyttäni tiiviiseen ilmaisuun. Ehkä saan vihdoin nukuttua.

Hyvä muslimiystäväni siellä jossain - ei ehkä niin kovin kaukana.

Me emme aina ole olleet samaa mieltä asioista. Joskus on tuntunut, että elämme kovin erilaisissa maailmoissa, vaikka maantieteellinen sijaintimme olisi läheinenkin. Toisinaan on taas ollut sellainen olo, että kuilu välillämme ei ole lainkaan leveä ja silta on hyvinkin helppo rakentaa. Nyt näytämme kuitenkin - ainakin välillisesti - ajautuneen törmäyskurssille, ehkä juuri sinun, ehkä maanmiestesi tai uskonveljiesi ja -sisartesi kanssa.

Tanskan suurin päivälehti Jyllands-Posten julkaisi 12 pilapiirrosta profeetta Muhammedista. Sellaisia kuin tuo tuossa vasemmalla. Sinä olet siitä hyvin pahoillasi. Minä ymmärrän sen. Sinä koet syvää loukkaantuneisuutta, sillä Koraani kieltää ylipäänsä kuvan valmistamisen profeetasta, saati sitten pilapiirroksen tekemisen. Minä ymmärrän sen. Sinä ja maanmiehesi haluatte ilmaista tuntemuksenne loukatuksi tulemisen kokemuksen johdosta. Minä ymmärrän sen. Sinä ja ystäväsi boikotoitte tanskalaisia tuotteita vaatien Tanskan valtiolta anteeksipyyntöä. Minä teen vilpittömästi parhaani ymmärtääkseni sen, vaikka en osaa heti nähdä yhteyttä. Uskonveljesi - toivon ettet ole mukana - uhkailevat väkivallalla Pohjoismaiden kansalaisia. Sitä minä en missään olosuhteissa voi hyväksyä.

Erityisen pahaa mieltä on herättänyt oheinen kuva, jossa profeetta Muhammed kantaa pommia turbaaninaan. Minä ymmärrän loukkaantuneisuuden hyvin. Minustakin kuva on yksipuolinen, kuvaa Islamia väkivallan kautta, on jopa rasistinen, kuten monet muutkin piirrossarjan kuvista. Silti minä puolustan oikeutta tehdä ja julkaista kuvat: jos - ja kun - osassa kuvista asenne on vääristynyt, vihamielinenkin, niin se on kaikkien nähtävillä ja todettavissa. Ja keskustelu voi alkaa.

Vastakkain on kaksi meille kovin tärkeää asiaa: uskonnollisten arvojen loukkaamattomuus sekä sanan ja ajatuksen vapaus. Ensimmäinen on ilma jota sinä hengität, jälkimmäinen maa minun jalkojeni alla. Kuinka lähtisimme purkamaan ristiriitaa? Sinulla on varmasti oma näkemyksesi asiasta, jonka mielelläni kuuntelen, kunhan se ei ole tämä:

Minulla on myös oma ajatukseni, jonka haluaisin jakaa kanssasi. Aivan ensimmäiseksi tahdon vakuuttaa sinulle, ettei sinun missään olosuhteissa tarvitse pelätä fyysisen loukkaamattomuutesi puolesta, vaikka olisit aivan eri mieltä ja ilmaisisit asian hyvinkin kärkevästi.

Olen yrittänyt viime päivinä asettua sinun asemaasi. Olen yrittänyt kuvitella sanaa, piirrosta tai kirjoitusta, joka voisi saada minut sellaisen raivon valtaan, tuntemaan itseni niin loukatuksi, että olisin valmis äärimmäiseen väkivaltaan ilmaisijaa kohtaan. Minä en keksi sellaista. Ehkä se johtuu henkisten- tai elinolosuhteidemme perinpohjaisesta erilaisuudesta, ehkä se on vain pakanan ymmärtämättömyyttä.

Meillä Suomessa ja Pohjoismaissa, kuten kenties hyvin tiedät, vallitsee sananvapaus, joka on kirjattu valtioiden perustuslakiin. Se takaa oikeuden ilmaista kaikenlaisia mielipiteitä, rajuja ja tyhmiäkin. Oikeudessa on toki yhteisesti sovittuja rajauksia, kuten kiihottaminen väkivaltaan tai äärimmäiset ja perusteettomat henkilökohtaiset loukkaukset, sillä ne sotivat muita perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia vastaan. Näiden rajojen ylityksestä aiheutuvat kiistat ratkaisee oikeuslaitos. Rajojen sisällä on kuitenkin mahdollisuus ilmaista mielipiteensä, kommentoida, satirisoida, pilkatakin kaikkea. Se ei aina ole järkevää, kaunista, sopivaa tai rakentavaa, mutta se on - ja täytyy olla - yhtäkaikki sallittua.

Minulla ei ole mitään tarvetta tai halua loukata sinua. Päinvastoin, yhtä lailla kuin olen valmis leijonan lailla taistelemaan omasta oikeudestani vapaaseen ajatukseen ja ilmaisuun, olen halukas puolustamaan sinun oikeuttasi harjoittaa omaa ajatteluasi, uskontoasi, vapaasti ja kenenkään häiritsemättä - sananvapaus joka koskee minua, koskee myös sinua. Tähän vapauteen kuuluu kuitenkin sen kovimpana ytimenä oikeus kritisoida ja tulla kritisoiduksi - todellinen sanan ja ajattelun vapaus alkaa siitä, mihin kohteliaisuus ja konsensus päättyvät. Kaikki pyrkimykset sen vaimentamiseen ovat sietämättömiä loukkauksia ihmisyyttä kohtaan. Tähän en osaa missään olosuhteissa enkä millään perusteilla kuvitella erivapauksia.

Jos sinä tulet minua vastaan avoimin kämmenin, toivoen, etten loukkaisi arvojasi tekemällä kuvaa profeetasta, minä en kuvaa tee. Minä en kuvaa tee, koska kunnioitan ja arvostan sinua ihmisenä ja lähimmäisenä, enkä halua tuottaa sinulle kärsimystä polkemalla maahan sinulle tärkeitä asioita.

Mutta jos sinä tulet minua vastaan Kalashnikov kourassa vaatien minua olemaan hiljaa, minun on pakko huutaa keuhkojeni pohjasta. Jos vaiennat huutoni väkivalloin - se on perin helppoa - huomaat pian, että kaiku kimpoilee jokaisesta pinnasta yhä yltyvänä, kunnes se hukuttaa alleen kaiken hyvän, mikä voisi olla.

Minä olen pahoillani ja suren sydämeni pohjasta, jos sinä olet pahoittanut mielesi näistä kuvista. Yhtä pahoillani ja surullinen olen siitä, jos uhkaat väkivallalla kuvien tekijöitä ja levittäjiä. Sillä kuvat ovat vain kuvia, haalistuvia piirtoja paperilla ja ne puhuvat vain omasta puolestaan.

Kaikesta huolimatta minä haluan uskoa, että voimme löytää enemmän asioita jotka yhdistävät meitä ihmisinä, kuin asioita jotka repivät eroavaisuuksien arpea auki aina uudestaan ja uudestaan, kunnes se tulehtuu ja myrkyttää koko veren.

Mitä sinä ajattelet?

ystävällisesti,

m

[piirrokset Jyllands-Posten/piirtäjät, valokuva Patrick Baz/AFP]