“Meitsi on rock, meitsi on Islannista”
- Simon & Garfunkel

Mikään, siis mikään, ei eritä sylkeä lukijan sylki…erittämössä niin kuin blogikirjoittaja, joka selittelee kirjoittamatta jättämisiään, lomiaan, elinkautisia vankeustuomioitaan tai kehäkukka-ypsilon-sepalus-rinnakkaisulottuvuusonnettomuuksiaan. Mainittakoon kuitenkin, että Hattuheebon, öh… nettiheebolassa esitetty epäily mitvitin kyvyttömyydestä moniajoon - ns. lapsilukko - on perätön kuin Eino-enon ruuhi.

Sitä paitsi lapsen hoito, sikäli kuin siitä mitään ymmärrän, vaatii vain hieman maalaisjärkeä, paketin pekonia, labyrintin ja laitteen, jolla voi antaa mietoja mutta kivuliaita sähköiskuja. Sitten vain kasvamaan yhdessä, lapsentahtisesti. Tai kuten tapaan sanoa: ei mitään niin vaikeaa, etteikö se napalmilla ratkeaisi.

Muutenhan, kiitos kysymästä, kesä on ollut oikein tuotteliasta aikaa. Intensiivisen blogikirjoittelun ohessa olen ehtinyt mm. viimeistellä menestyselokuvakäsikirjoitukseni Janes Bonda - aerobikkaava agentti 0700, sivistää itseäni tietosanakirja-artikkeleilla, sanoittaa ja sovittaa Hesburgerin mainosjinglen uudelleen (As-perger!) sekä kehittää emp3-äänenpakkaustekniikan, joka lamauttaa sähkömagneettisella pulssilla kaikki r’n'b-musiikkia sisältävät tiedostot. Lisäksi olen viettänyt lokoisan kesäloman misanTropiclandian rauhoittavien vesiputousten äärellä, vihamielisen henkilökunnan piiskattavana. Jos nyt kuitenkin tuntuu siltä ettei täällä ole ollut hirveästi uusia kirjoituksia sitten toukokuun, saattaa se johtua siitä, että käytät Apple Macintosh-tietokonetta. Niin, tämän kirjaleen päivitykset nyt vain eivät näy mäkillä, senkin lifestylepässi.

Vaan totta puhuen, mukavahan se on taas palailla Blogonkosken keltatiiliselle kylänraitille. Täällähän tunnetusti mikään ei muutu: blogien määrä lisääntyy, mutta taso ei nouse. Paskaa ovat, todistaa taas iltojen viiletessä viriävä “keskustelu”, johon me ei ainaskaan Karden kaa oteta osaa. En toki pystyisikään, sillä aina aloittaessani kirjoitusta kansalaisjournalismin tuskallisesta rappiosta silmissäni alkaa migreenikohtauksen lailla vilistä pieniä rosameriläisiä ja simofrangeneja harjoittamassa epäspontaania seksiä.

Siitä olen kansisjournojen, ja erityisesti Pohdiskelevan Liftarin itsensä kanssa samaa mieltä, että liftarin 100 tuntematonta -sarja on varsin mielenkiintoinen. Kaipaisin kuitenkin kuviin paljon enemmän tissejä. Muuten, kuulostaako “Pohdiskeleva liftari” jonkun muunkin mielestä rivolta sanamuunnokselta, josta ei kuitenkaan aivan saa kiinni?

Toinen kiihkoa kiihdyttävä aihe tuntuu olevan panimoteollisuuden ja eräiden muiden kaupallisten toimijoiden kännissä olet ääliö -valistuskampanja, jonka videoissa joku on nähnyt raiskauksen, joku muu jurrista nylkytystä, joka ahdistaa seuraavana tippurinkarvaisena aamuna (hyvää lisäinfoa vaikkapa Benjaminuksella). Tästä kampanjan suunnitelleen copywriterin tai jonkun muun seitsemännen päivän advertistin ilmeisen epäselvästä, kenties epäonnistuneestakin ilmaisusta on kellarijournalistikuntamme keksinyt taas tämän kvartaalin raikkaan yleistyksen. Syyttävä sormi kohdistuu - kelatkaa - suomalaiseen mieheen, tuohon y-kromosomin kiroamaan veitikanheiluttajaan, joka ei - kelatkaa - tajua, ettei sammuneita naisia saa panna. No, me nyt vaan ei tajuta, mut kiva ku kerroitte. Sitä paitsi oma kokemuksen puhuu vahvasti sen puolesta - ja nyt piltit korvat hörölle - että kännissä olet varakas ja komea.

Raiskurinviitan jaksan vielä virheellisen sukupuoleni ikiaikaisena taakkana laahata, mutta tämä aikaisemminkin esille ottamani lapsensaalistajastigma musertaa kyllä keuhkot ja killuttimet niin rusinaksi, että Valerie Solanas-vainaakin pistää kivenkolossaan letkajenkaksi (via ihmissuti).

Täysin haluttomana yhdyntään minkäänlaisen Kotrolaisen miesaktivismin kanssa totean, että jos artikkelissa esitetyn ilmiön pärskeet koskaan edes hipaisevat poskeani, minä en kysy, minä tumppaan kuokkaan. Siinä on teille y-kromosomia, niin totta kuin nimeni on Boromir Gaydog.

Kansalaisjournalistien (kuka jauhopuutto ylipäänsä keksi nimittää nettikirjoittajia “kansalaisjournalisteiksi”?) ahtaasta ajatusahkiosta erkaantuakseni pyrinkin suuntaamaan syysenergiaani muualle: Aion osallistua Paimion aforismipäivien aforismikilpailuun. Oheistan tähän ensimmäisen, historiallisiakin kaikuja tavoittelevan ajatelmani kypsäksi raa’aksi, lukijoiden kommentoitavaksi ajatusaihioksi:

Heil’ Sentti Saarikoski /
Meil’ Saska Snellman.

Tule, tonni, sedän luokse.

Viron traagisen patsaskiistan yhteydessä on jälleen jauhettu jo kyllästyttävän tutuksi tullutta kysymystä “Kannattaako sohaista ampiaispesää?” Kysymys saattaa esiintyä myös persoonallisessa varianttimuodossa “kannattaako keikuttaa venettä?”

Taannoisen pilakuvajupakan jälkeen olen entistä hanakammin taipuvainen vastaamaan: kannattaa.

Jos ovat venäläiset kiihottuneet kuvainraastamisesta niin että rautatiet katkeilevat, osataan sitä Suomessakin - se on se kevät. Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen on yön pimeinä hetkinä surffaillut netissä ja kiihottunut maahanmuuttokriittisen/etnosentrisen/rasistisen (tarpeeton yliviivataan) bloggaajan Mikko Ellilän kiistämättömän tylyistä ja tympeistä kulttuurinäkemyksistä ja tehnyt poliisille tutkintapyynnön nimikkeellä “kiihottaminen kansanryhmää vastaan”. Ellilä, jolle on pakko myöntää ylimääräinen piste (ns. propsit) omalla nimellä kirjoittamisesta, on kiihottunut tutkintapyyntökukkasesta niin ytimiin, että vain taivas on rajana Mikko-mehiläisen käydessä kiinni mesiäiseen. Ellilä uhkailee Suomea ulkopoliittisen maineen menetykselläzzz … zzz … (anteeksi, taisin nukahtaa) ja syyttää Puumalaista valtiopetoksestaZZzzz…hups. Verkon eloisa nazziyhteisö (käsite “nazzi” viittaa monikulttuurisuuskriittisyyteen eikä sisällä minkäänlaista arvolatausta, koska se ei kirjoittajan mielestä sisällä minkäänlaista arvolatausta) haistaa veren ja Orwellin kasinelosesta loppuvat kielikuvat kun joukot kokoontuvat repimään ihokkaitaan ja sommittelemaan muistosanoja sananvapaudelle.

Kaiken uhoamisen ja sydänverituohtumuksen keskellä lienee kuitenkin syytä muistaa, että kyseessä on vasta tutkintapyyntö. Kansalainen X voi tehdä tutkintapyynnön vaikka Mikko Ellilän kalsareista, jos katsoo niiden loukkaavan syvimpiä tuntojaan ihmisenä ja kuluttajana. Astetta kiihottavamman tapauksesta toki tekee, että tutkintapyynnön esittää korkea valtion virkamies. Puumalainen esitteli virkaansa liittyviä näkemyksiä taannoin myös Aamulehdessä:

“Syrjintään puuttuminen edellyttää tuntuvia keinoja. Erityisesti tulisi puuttua niiden toimintaan, jotka pyrkivät julkisuuden avulla ylläpitämään maahanmuuttovastaista maahanmuuttajavastaista asenneilmastoa. Muun muassa nettirasismiin tulisi puuttua kovalla kädellä.”

[edit 10.5. Ilmeisesti Puumalainen on sittenkin puhunut maahanmuuttajavastaisuudesta, mikä toki muuttaa koko lauseen sävyä ja merkitystä huomattavasti. Kuten huomaatte, otin alun perin tämän mahdollisuuden huomioon seuraavan kappaleen aloituksessa. Lähdekritiikki? Hah-hah-haa, kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan.]

jos lainaus Puumalaisen visiosta on eksakti, on syytä huolestua. Maahanmuuttokeskustelussa ei, kuten muissakaan kysymyksissä, toivottavasti ole olemassa pelkkää Jumalan Suurta Virallista Totuutta (JSVT), vaan se on humanitaarisen näkökulman (HN) ohella myös aidosti poliittinen kysymys (PK), josta saa olla myös sitä toista, ikävää ja tyhmää mieltä (ITM).

Vaikka kannatan ehdottomasti huolenpitoa heikommista ja hiljaisista, kiinnostavaa on myös, miten loukkaantuvan tuntuu aina joku muu kuin loukkauksen kohde.

Tutkinnan alaisena oleva kirjoitus on jonkinlainen looginen päätepiste Ellilän, tuon oman elämänsä Winston Smithin blogissa nähtävissä olevalle alati kasvavalle vihansekaiselle paranoialle. Pidän toki tavallaan luontevana, että kaikkein karkeimmat jaottelut ja jyrkin etnosentrinen asenne kumpuaa juuri libertaristisesta elämännäkemyksestä. Minä olen nimittäin - itse moiseen kykenemättömänä - aina kaukaa ihaillut libertaarien suunnatonta uskoa ihmiseen, yksilöön. Tuntuu suorastaan, että niin suuri ihmisrakkaus ja luottamus lähimmäiseen ei oikein voi kummuta muualta kuin peilistä. Libertarististen ihanteiden saavuttamiseksi lienee luontevaa pyrkiä pitämään individiyhteisö käytännössä mahdollisimman homogeenisena; samanlaisten, samakulttuuristen ja samanmielisten yksilöiden kaurapuuronvärikkäänä tilkkutäkkinä (kuvassa alla: etelä-Helsingin libertaarit ry. kevätretkellä Kaivopuistossa).

Kuitenkin, olen sitä mieltä, että kaikki kulttuurit, tavat, uskomukset tai näkemykset yhteiskunnan kehityssuunnasta eivät ole yhtä hyviä, toimivia ja arvokkaita. Pidän ajatuksen-, mielipiteen-, ja sananvapautta yhtenä ihmiskunnan ehdottomista huippusaavutuksista, arvona jolle lähes kaikki muut arvot ovat alisteisia - siis monia muita arvoja tärkeämpänä, parempana. Tämä on näkemys, ihmisen laki, ei totuus eikä luonnonlaki, siksi sitä on vaalittava ja ylläpidettävä.

Toisena huippusaavutuksena pidän ajatusta kaikille kuuluvasta, luovuttamattomasta ja kajoamattomasta ihmisarvosta. Ajatusta siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Joillekin, niin susille kuin seeproillekin, tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää tätä ihmisarvon absoluuttista luonnetta, ja se sekoitetaan vahingossa tai tarkoitushakuisesti kuvitelmaan yhtäläisestä lahjakkuudesta, älykkyydestä, tuottavuudesta tai ________ (lisää tähän oma määreesi).

Tässä arvokehässä painivat nyt vilkkaat Mikot ja on mielenkiintoista nähdä, kuka maistaa kanveesia. Vaikka pidän Ellilän kirjoittelua, sekä tyyliä että viestiä, yli- ja vastenmielisenä, en kykene puoltamaan pyrkimystä rankaista siitä tai sensuroida sitä. Sananvapauden yli voidaan nähdäkseni astua vain kun yksilön tai ryhmän fyysinen, sosiaalinen tai taloudellinen turvallisuus on selkeästi ja perusteettomasti uhattuna. Tällaisiin uhkiin Ellilän kirjoittelu ei mielestäni kykene, ei kenties edes pyri. Toisaalta sensuuriaseen käyttö viranomaisen taholta on aina niin järeä pyssy, että siihen tulisi suhtautua kuin ydinaseeseen, sillä oheisvahingot ovat helposti mittavia. Ja lopultakin, “ihmisarvoa loukkaava rasistinen saasta”, käyttääkseni toimittaja Maija Aallon käsitteistöä, loukkaa lähinnä kirjoittajansa ihmisarvoa, eikä sille tulisi antaa tarpeetonta painoarvoa.

Olen poliittisella kartalla tavannut sijoittaa itseni paljon ja aiheestakin parjattuun urbaaniin vihreään vasemmistoon. Jälkimmäiseen, koska olen kuvitellut vasemmiston puoltavan valtion voimakasta roolia tulonjaossa sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä ja ensimmäiseen, koska olen halunnut uskoa viherryksen tarkoittavan ympäristön hyvinvoinnin sijoittamista jatkuvan taloudellisen kasvun ideologian edelle. Ja molempiin, koska olen pitänyt niitä ihmisarvoa ja moniarvoisuutta kunnioittavina sekä heikomman huolenpidosta kiinnostuneina arvokehikkoina.

Julkista keskustelua seuranneena on alkanut tuntua, että punavihreys on kuin se kuuluisa psykofeminismi - omituisen harhaisena ja mustavalkoisena näyttäytyvää eturyhmäpolitiikkaa ja tunneargumentaatiota. Maahanmuuttokriitikot ovat vieneet asia-argumenteillaan suvaitsevaistoa keskusteluissa kuin ihmisarvon mittaa ja monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajien vahvimmat kortit tuntuvat keskusteluissa turhan suurella prosentilla olevan rasistilällätys, erilaisuus on rikkautta -mantra, kehotus ympäristöä saastuttavan matkailun lisäämiseen ja yhdyssanojen kirjoittaminen erikseen.

On varsin virkistävää, ainakin monella tavalla kasvattavaa ja opettavaista, kuunnella toisenlaisiakin ääniä - semminkin kun valtamedian uutisoinnin yksipuolisuutta ja suoranaista eufemistisuutta on ikävän vaikea olla huomaamatta. Onhan nimittäin kiistatonta, että esim. verkkojulkkis, nazzien ylipappi ja henkinen kansanedustaja Jussi Halla-Aho ansaitsee tulla kuulluksi. Hänen kirjoituksensa ovat erinomaisesti laadittuja niin muodoltaan kuin sisällöltään - aivan riippumatta siitä, mitä mieltä asiasta on. Tokihan sieltäkin näennäisen rationalismin takaa paljastuvat ylemmyydentuntoiset asenteet kun vähän raaputtaa, mutta Halla-Ahoa on mahdotonta ohittaa rasistinatsisikana.

Totta on myös se, ettei Pariisin lähiömellakoiden, lisääntyvien seksuaalirikosten tai Rosengårdin maailmassa enää riitä, että osaa laulaa Lennonin Imaginen. Suvaitsevaiston, johon haluan edelleen samastua, omahyväinen moraalisäteily ei kanna enää yhtään maahanmuuttokriitikoiden ylemmyydentuntoista binäärilogiikkaa pidemmälle. On kyräilyn, korvien peittämisen ja oikeustoimien sijaan pakko ruveta käymään avointa ja molempiin suuntiin ennakkoluulotonta arvokeskustelua ryhmäytymisestä, eristäytymisestä, toiseudesta, uskonnoista, monikulttuurisuudesta ja sulautumisesta - tulevaisuudesta.

Rakkaat ystävät, mustahattuiset länkkärit piirittävät valkohattujen rapautuvaa linnaketta ja niillä on paljon paremmat aseet. Alkaa vähän hämmentää.

“Ainoa hyväksyttävä syy luopua sinkkuudesta on se, että kohtaa vertaisensa, tai paremman.” - Viivi Avellan

“Jos kaikki suunnitellaan voittoja eikä ihmisiä varten, syntyy pahoja ristiriitoja ihmisen suhteen.” - Samuli Paronen

Mitä yhteistä on Samuli Parosella ja Viivi Avellanilla? No, aika paljon. Molemmat ovat kirjailijoita, joilta on julkaistu tekstiä, joka saa tuskallisen punan nousemaan lukijan hapoille väsyneistä pohkeista aina kiusaantuneisuudesta kiristyneille poskille saakka.

“Myös huippu-urheilusta on meillä tullut lähes uskonto.” - S.P.

Kuolleista ei pidä sinun pahaa puhuman, varsinkaan ei kirjallisuuden Pantheonissa tuonpuoleisuuttaan viettävistä. Puhukaamme siis hieman pahaa kuolleista. Paskojen kirjojen lukeminen on joskus omituisen puhdistavaa. Iloinen kommunistiystäväni - hän jonka ironiasta vapaata makuuhuonetta koristaa valtava Lenin-juliste - sai taannoin ujutettua Mustanaamiovuosikertojeni väliin Samuli Parosen postuumin Testamentti -teoksen, jonka kirjailija Hannu Mäkelä on koostanut Parosen sanomalehtien kulmiin ja muihin kotitalousjätteisiin riipustamista aforismeiksikin luokitelluista ajatusaihioista.

“Nykyinen elämäntapa ei sisällytä elämää eikä sen tulevaisuutta.” -S.P.

Jos minä mitään aforistiikasta ymmärrän, mikä on toki kovin epätodennäköistä, tulisi aforismin olla tiivis, tuore, oivaltava, yllättävästikin muotoiltu ajatus, mielipide tai näkökulma. Testamentin jokaisella aukeamalla myötähäpeän tunne on hiuksia kihartava. Teos on rajua vasemmistopropagandaa, liki vainoharhaisia sohaisuja vallan ja pinnan kulttuurin ydintä tavoitellen. Tähän asti kaikki voisi olla aivan hyvin, vaan kun ylöspano on epäoivaltavaa, naiivia, raakilemaista ja yksitoikkoista, jäljelle jää vain vanha vihainen mies, josta maailma ajoi ohi - ellei jopa yli - jo kauan sitten; mies joka huitoo hädissään ilmaan, koska kaikkialla on “niitä” - ja osuu niin harvoin, että sen luulisi olevan miltei mahdotonta.

“Ihminen pyrkii maksimoimaan hyvinvointinsa, ja toisten pahoinvointi edistää tavoitteen suhteellista toteutumista” -S.P.

Minullakin on muistikirja, johon joskus kirjoitan ideoita, kuten “tissit ovat kivoja, varsinkin naisten”, mutta kuolisin häpeästä jos joku niitä joskus postuumisti julkaisisi. En suuremmin tunne Parosen muuta tuotantoa, mutta kirjoittajan nauttimasta arvostuksesta päätellen Mäkelä ja Otava ovat tehneet Paroselle karhunpalveluksen keräämällä ja julkaisemalla epäkypsiä, oivallusta vailla olevia katkeria vuotoja. Tai sitten kotimainen aforistiikka nyt vain on aika karua, mikä ajatus toisinaan vilahtaa kudoksissa aforismeihin törmätessäni. Sääli, sillä monessa luulen voivani samastua Parosen ja muiden vasemmistoraaputtajien perimmäiseen maailmankuvaan.

“Lätkä on tyhmää ja sit kans toi vormula saastuttaa maapalloa.” -mitvit

Paskasta kirjallisuudesta innostuneena ajattelin blogistisista ja elämänkatsomuksellisista syistä lukea Viivi Avellanin Sinkkunaisen käsikirjan. Päätin mennä siis rohkeasti sinne, minne ilokseni vain muutama sata suomalaista on työntynyt aikaisemmin. Vaan kun luin Viivin kotisivuilta otteita kirjasta, kuolin niille sijoilleni, enkä niin ollen voinut ostaa, saati lukea kirjaa.

“Äijämies tekee mitä lystää. Hänen mustavalkoisia mielipiteitä ei voi muokkaa, sillä hän ei kuuntele muita.” - V.A.

Onneksi kirja jäi ostamatta, sillä sivun otteiden perusteella kaikkinainen kommentointi olisi vain tuuleen huutamista ja kärpäsen siipien repimistä. Silti, yhtä jään ihmettelemään: eikö Tammelta löydy kustannustoimittajaa, joka osaisi ampua alas edes karkeimmat kielenmurhat? Kuka tuon opossuminraatoa muistuttavan, tunnistamattomaksi pahoinpidellyn tekstiulosteen on oikolukenut? Lukihäiriöinen Freddy Krueger?

Jopa Parostakin kiehtovampi maailmankuva kirjasta näiden lyhyiden näytteiden perusteella toki välittyy. Sääli vain, että samainen maailmankuva henkii päälle kaikkialta muualtakin. Arvostelen teoksen siis lukematta sitä, kielellä, jota sen kirjoittajakin ymmärtänee:

En panis!

Vaan on Parosella ja Avellanilla toki muutakin yhteistä kuin kyky epätyydyttää: kummastakin löytyy artikkeli Wikipediasta. Sen sijaan monesta muusta kirjallisesta kyvystä artikkelia ei löydy ja sekös suivaannuttaa. Vanhaa insinööri-labradorinnoutaja -vitsiä mukaillakseni, ei mikään ole niin pehmeä kuin lapsen pylly, paitsi runoilijan itsetunto. Niin Etabloituneet kuin ei-niin-tunnustetutkin suomikirjurit ovat kuitenkin keksineet populaariin kaadettujen kirjallisuuspalkintojen ja kustantajan hylsyjen katveessa oivan tavan kohottaa profiiliaan: kirjoitetaan itsestä artikkeleita Wikipediaan. Ihan oikeasti jätkät, eikös tuollainen nyt ole, meille kantaupseereille ominaista slangia käyttääkseni, vähän spedeä?

Kaikki haluavat tietysti olla hyväksyttyjä, tunnustettuja, näkyviä. Minä jos kuka tiedän, miten pahalta tuntuu, kun omaa kristallinkirkasta neroutta ei huomata, vaikka se loistaa jopa aamuisin vessanpöntöstä, mutta että jaetaan prenikoita itselle? Ei se varmaankaan väärin ole, hupaisaa se on kyllä. Minun täytyy myöntää, että en koskaan ole ymmärtänyt Timo T.A. Mikkosia, jotka lisäävät kirjaimia fasadiinsa. Kyse lienee samasta porukasta, joka silmät kiiluen lähettelee ansioluetteloaan Kuka kukin on -teokseen. Lotjonpohjan perunakellarissa, jossa vietin lapsuuteni, ei tavattu laatia säkeitä itsestä. Vaikka minä olen tietysti vain saamaton, tyhmä ja katkera.

On kaunis ajatus, että tietämystä modernista lyriikasta ja sen tekijöistä pyritään kohottamaan tuottamalla informaatiosisältöä eri medioihin, mutta siitähän ei ole oikeasti kysymys, jätkät. Hei jätkät? Jos ei muusta, sen huomaa yhteisöllisestä itkusta ja pyhästä vihasta kulttuurirahvasta portinvartiostoa kohtaan, kun joku ei saakaan saavutuksiaan matrikkeliin, joka oikeuttaa olemassaolon, ellei suorastaan takaa kuolemattomuutta. Vanhaa lapsen pylly-runoilija -vitsiä mukaillakseni, ei mikään isoa kanonisointia niin kuin tuntematon jumala, paitsi tuntematon nykylyyrikko. Ottamatta kantaa J.P. Sipilän runoilijanlaatuun, joka näytteiden perusteella saattaa olla hyvinkin merkittävä, mutta syvempään en omaa kokemusta tai osaamista, pyydän: älkää moittiko tietosanakirjaa siitä, että se toimii omien toimituksellisten periaatteidensa mukaisesti. Ja kirjallisuusheebot hei, kirjoittakaa pliis niitä tekstejä edes toinen toisistanne, niin se saattaa muistuttaa etäisesti kunniallista toimintaa, eikä silkkaa pönötystä.

Onpa jumalallisia, väärinymmärrettyjä armolahjoja toki muillakin kuin nykyrunoilijoilla. Nuoruudessani, vielä kaitaa polkua vaeltaessani, kuulin usein ihmeellisiä tarinoita hurskaista, jotka silkkaa pyhyyttään puhuivat hurmion saavutettuaan jo ammoin kuolleilla kielillä. Tämä tieteellisesti kyseenalaistamaton ihmetapahtuma ei tietenkään koskaan osunut kohdalleni, en edes päässyt todistamaan moista, niin eksyksissä ihmisraukka kuitenkin olin. Asia vaivasi aina minua jonkin verran, sillä olisihan se aidosti ihmeellistä, jos kuulisi Turonkönkääläisen syntisäkin polottavan muinaista arameaa. Ja nytpä vihdoin sain tämän ihmeen todistaa. Sana ja ylistys -seurakunnan pyhät miehet pistävät kielellä koreasti.

Mutta mitä hel… Jätkät tilailevat pizzaa? Minä olin kuvitellut, pelännytkin, että mulina olisi jotenkin uskottavaksi hioutunutta, mutta tämä rapa pepe sekere popo on kyllä niin huonoa ja juntin kuuloista, että minua ihan oikeasti hävettää näiden silmänkääntäjien puolesta. Oli oikein pakko kokeilla ja totesin pystyväni heti tuottamaan tuhat kertaa uskottavampaa pseudokieltä, vaikkei minulla ole edes lahjoja, armosta nyt puhumattakaan. Pieni vinkki: vähän enemmän kurkkukorahtelua ja pientä oppia vaikkapa Nama-heimon jännittävästä kluksutuksesta, sitten ihan helvetisti treeniä niin hauraimmat saattavat pudota tuohon. Siitä olen nimittäin huomattavan varma, että tuo armolahja ei ole Jumalasta, vaan pikemminkin ihan perseestä. Muutenhan tuo videon meiniki on tietenkin silkkaa timanttia. Mutta minä nyt olenkin vain tällainen tavallinen suomalainen pimeyden enkeli.

Kun tämä meni tämmöiseksi hanurinsoitteluksi, niin loppuun haluan siteerata Bob Helsinki-mainostoimiston AD Joni Kukkohovia hänen kertoessaan Hesarissa uudesta Seppälän mainoskampanjasta, jossa käytetään malleina ns. taviksia:

“Haluamme demokratisoida muodin kulutuksen.”

Tähän ajatukseen jätän teidät tänä epäonnen perjantaina. Älkää liukastuko hevonpaskaan.

Leiritulilla kuulee joskus kerrottavan, kuinka maailma on täynnä ihmisen nahkoihin pukeutuvia hirviöitä, jotka eivät kestä kauneutta ja yrittävät hävittää sen jäljettömiin; hirviöitä, jotka saavat voimansa rohkeiden kyynelistä ja taipumattomien verestä. Kerrotaan myös, että aina kun hirviö nielaisee uhrinsa, putoaa maahan pieni siemen. Pimeydessä ja hiljaisuudessa siemen kuihtuu ja kuolee, mutta jos riittävän moni hoitaa siementä rakkaudella ja valaisee sitä lämpimillä ajatuksilla, kasvaa siitä niin kaunis puu, että hirviöiden silmät sokaistuvat ja ne ryömivät takaisin koloihinsa kuolemaan. Näin kuiskitaan nuotioilla illan hämärtyessä.

“What will become of all the rest of us, who tolerate this? What has become of us already?”
Anna Politkovskaja 1958-2006

(c) Novaja Gazeta

Perä-sumatralaisen pekonifetissin ohella yksi kipupisteistäni sijaitsee aivojen sarjakuvituskeskuksessa. Suuri unelmani on aina ollut kyetä tuottamaan kehnoja puujalkoja sisältävää sarjakuvataidetta. Koska visuaalinen hahmotuskykyni lienee jossain Stevie Wonderin ja pirtelökoneen välimaastossa, olen joutunut tumppaamaan haaveen samaan sopukkaan, jonka toisessa nurkassa lymyilevät balettitossut ja maton alta pilkistää “How to become a mildly radioactive superhero in 14 days” -teos.

Niinpä en voinut vastustaa kiusausta kokeilla Kasasta penkomaani sarjakuva-apuria. Asiassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ravistelevampi kysymys kuuluu, kuinka vaikea narsistinen persoonallisuushäiriö on ihmisellä, joka julkaisee moisen? Kysymys, jonka löydän sielun paikalla sijaitsevasta kassakaapista yhä useammin verkkomaailmassa ryömiessäni. Vaan nyt, nuorna pitsa väännettävä eli torvet soimaan, punainen matto auki, sapelit tanaan ja skandien puutteessa tankeroenglanti laulamaan.

Maapallo, tuo maasta ja pallosta koostuva hupsu geoidi, jonka pinnalla tepastelee ns. possea, on ollut kuluneilla kierroilla taas aika kumma paikka hengitellä. Silloin on hyvä kokoontua nuotion äärelle ja kertoilla tarinoita, joiden tapahtumilla ja henkilöillä ei ole minkäänlaisia, korostan, ei minkäänlaisia vastineita todellisuudessa.

Eräänä ajanhetkenä maapallon Suomi-nimisessä keinotekoisesti rajatussa pinnanpalasessa koitti, kuten niin usein ennenkin, hetki jolloin juuri se pieni palanen kääntyi aurinkoa kohti. Aamuauringon ensimmäisten säteiden osuessa erääseen pienen pieneen ikkunaan, Suomi-palasen sosiaalinen ja demokraattinen sisäministeri heräsi, asteli peilin eteen ja vilkaisi ujosti ympärilleen. Todettuaan olevansa yksin hän röyhisti rintaansa, otti yrmeän ilmeen ja lausui peilille: “my name is Borderhill. Gary Borderhill”. Selvästi tyytyväisenä näkemäänsä sisäministeri rypisti kulmakarvojaan, liitti etusormet yhteen, osoitti peiliä ja jatkoi kuiskaten: “freeze, motherfucker. Borderhill is my name and overkill is my game. You have the right to remain silent… and that’s about it”. “Eivät menneet kielikurssit hukkaan” hän naurahti, pyyhki touhutipan nenänpäästään ja tarttui puhelimeen.

Samaan aikaan toisaalla pieni ryhmä vallankumouksellisia heräsi vallatusta talosta ravistellen kohmeisia päitään. Tämä vaarallinen maanalainen armeija, “Dongzhoun kiljupääkotkat”, oli jo pitkään herättänyt kauhua ja hämmennystä ympäri järjestäytynyttä yhteiskuntaa mm. värjäämällä keesinsä punaiseksi ja ottamalla intiimilävistyksiä - “intsariläväreitä” kuten termi oikeaoppisesti kuului. Se oli kuitenkin ollut vain valmistautumista Lopulliseen Iskuun, sillä tänään oli vihdoin koittanut Suuri Päivä. Pitkään oli pohdittu iskun teemaa. Aluksi vahvoilla oli ollut Jenni “pissa” Jennin slogan “toverit, poistakaamme maailmasta nälänhätä työntämällä peukalo perseeseen ja Mannerheim oli homo”, mutta Vittu-Laten kompakti luonnehdinta “Vähintä mitä me yhdessä voimme tehdä Kiinan pienviljelijöiden ja hikipajojen työläisten tukemiseksi on tuoda edes hieman sekasortoa myös Helsingin kaduille” vei lopulta voiton. Rautaputki, pesäpallomaila, pikahiiva ynnä muut kauneudenhoitotuotteet pakattiin huolellisesti reppuihin. Tämän jälkeen siirryttiin tärkeään valmistautumisvaiheeseen. “Sanottakoon meistä mitä tahansa, mutta siitä ei tingitä, että tärkeät hommat hoidetaan aina uskottavasti kännissä”, totesi karismaattinen johtaja Jekke Vaara pistäen pullon kiertämään ennenkuin kukaan ehti huomata, ettei anarkisteilla ole johtajaa.

Poliisiasemalla pirahti. “Batmanilla, Batman puhelimessa”, vastasi poliisimestari Gifu silmää iskien. Mestarin ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti: “anar… aktivitsi…töhry… kaaos…ikkuna voi särkyä… herrajee, Kari, kauheaa on. Niin… koko laillinen yhteiskuntajärjestys, Suomen maine, euroviisut ja tilliliha vaakalaudalla, kyllä. Mitä se Kiinan pääministerikin sanoo. Mitä? Ainakin kaksikymmentä? no perkele, Kartsa, pannaan kolmesataa…, joo. Kyllä, toki, rajavartiolaitos, joo. Rautasaapas… ehhehe… Kari älä huoli, tomaattimurskaa kutsutaan kiinteäksi ennen kuin ilta kääntyy yöksi”. Poliisimestari sulki puhelimen, suoristi kravattinsa ja puhalsi pilliin. Aseman kellarissa suuret metalliovet avautuivat sihisten ja sisältä purkautui jotain kauheaa. Sen jälkeen kaapista astui joukko kiiltävähaarniskaisia JouHa-robotteja. Poliisimestari vinkaisi ihastuksesta kuin sopuli jyrkänteellä; vihdoinkin todellinen voimannäyttö, järjestäytynyttä teräksenlujaa pakkovoimaa puhtaimmillaan. Loppuu se reinikais-vittuilu. Joukon johtaja astui poliisimestarin eteen. ” Khhh, jou, ha, kuinka voin palvella, oi kunnioitettu keisari Gifu?”, kuului robotin sisältä ääni, joka toi etäisesti mieleen wc-pönttöön pudonneen James Earl Jonesin.

Ja ilta koitti, kuten niin usein aikaisemminkin. Nykytaiteen museon eteen oli kokoontunut sekalainen joukko kaupunkilaisia ja turisteja. Hieman sivummalla seisoskeli ryhmä uskottavan näköisiä hip-hop -artisteja huppareissaan valokuvia napsien. “Ei olla mitään agentteja, eikä ainakaan Supon agentteja, chill out, dude” toisteli yksi taiteilijoista ohikulkijoille, vaikkei kukaan edes kysynyt. “Vanilla Ice is da meanest muthafucka in da hood, yo” riimitteli toinen kuvatessaan epäilyttävää koiranulkoiluttajaa. Myös muutama iltakävelyllä ollut mummoanarkisti sekä pari kansanedustaja-hulinoitsijaa arkistoitui SD-muistiin. Kaikki näytti kuitenkin vielä rauhalliselta ja taskulämmin kotiviini poltteli mukavaa nostetta Kiljupääkotkien vallankumouksellisissa suonissa.

Äkkiarvaamatta temppelin esirippu repesi, HKL:n joukkoliikennevälineet tukkivat poistumistiet - mikä ei sinänsä ollut kaupungissa hämmästyttävää - ja tyhjästä ilmestyneet JouHa-robotit piirittivät alueen täydellisesti. “Khhh, Kukaan ei poistu. Hajaantukaa. Kaikkien, jotka eivät välittömästi poistu, voidaan katsoa olevan yhteiskunnan vihollisia ja heidät tullaan ampumaan, toistan, ampumaan aamunkoitteessa, khhhh”, kärisi James Earl Jones megafoniin. Kaikki olivat syvästi ymmällään, sillä he eivät tienneet, että James Earl joukkoineen oli ohjelmoitu antamaan ristiriitaisia komentoja sekä hahmottamaan kokonaistilannetta huonosti. Jarno, 15, rippikoululainen, yritti totella komentoa ja lähestyi JouHa-rivistöä. Kuului äänekäs “humps, naps” ja Jarno totesi makaavansa kolmen robotin alla nippusiteissä. “Hasta la vista, baby”, kaikui pienestä kaiuttimesta metallin sisältä.

Tätä Kiljupääkotkat olivat odottaneet. Nyt olisi aika ottaa järeät aseet käyttöön. “Vitun homot”, kiljaisi Jekke Vaara ja laski pari etäisesti karatepotkua muistuttavaa ilmatossutusta kohti JouHa-rivistöä. Pissa-Jennin sydän hakkasi kuin Texasin takametsien punaniska vaimoaan, kun hän nakkasi tyhjän keskiolutpullon robotin kilpeen. “Homot”, Jenni kiljaisi ja väänsi irvokkaan hymy-yritelmän puutuneille kasvoilleen. “Vittu!”, säesti Anar-Kaitsu taaempaa avainketjua heilutellen. Ympärillä ihmiset katselivat toimintaa ymmällään ja aika lailla peloissaan.

Komentokeskuksessa Poliisimestari Gifu teki tilannearvion käytettävissä olevan tiedusteludatan perusteella. “Joo, nyt näyttää pahasti siltä, että meillä on vastassa toistakymmentä yhdellä pesäpallomailalla ja muutamilla tyhjillä pulloilla raskaasti aseistautunutta, keski-iältään kuustoistakesäistä maailmantuskaa potevaa humalaista nuorta” hän totesi posket hehkuen ja läsnä olevat saattoivat kuulla, kuinka kokeneen poliisimestarin sisäinen kalkyyli läheni tulostetta. “Vittu pidätetään kaikki!”, Gifu hihkaisi. “Ihan kaikki vaan nippusiteisiin, marskin patsaskin vaan alas irvistelemästä ja kamarille, ja hakekaa se Arhinmäen-punikki vaikka kotoaan putkaan, jos ei satu olemaan paikalla”.

Ja niin kävi, että kaikki, siis ihan kaikki, kärrättiin pahnoille. “Hasta la vista, baby, khhhh” kaikui moniaana ilmassa, kun poliitikko, joka uskalsi esittää kysymyksen, lyötiin nippusiteisiin. Ja se Hermes-vallankumoushuiviin sonnustautunut lentoemäntä. Ja se lentokentälle kiirehtinyt turisti. Ja se suuren päivälehden kuvaaja. Ja se baariin jonottanut liikemies. Vain muutama yli ysikymppinen, sekä yksi kolmevuotias vallankumoustaistelija päästettiin saartorenkaan läpi sen jälkeen, kun heidät oli ensin kuvattu, kopeloitu ja vittuiltu läpikotaisin.

“Hasta la vista, khhh, Kokoontumisvapaus mun perse”, kuultiin erään epäkuntoon menneen robotin lausuvan hetkeä ennen kuin itsetuhomoodi kytkeytyi päälle ja robotin pää räjähti.

Illalla pienen Suomi-palasen pieni sisäministeri painoi päänsä rauhallisesti maastokuvioidulle tyynyliinalle. “Kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan”, hän naurahti. “Loppuu se turha ilmaiseminen. Kansalaiset taputtelevat olalle hyvästä ja jämäkästä toiminnasta eikä kukaan muista niitä asiallisia mielenilmauksia. Sitä paitsi, aina roiskuu kun rapataan. Jos nyt pidätettiinkin toistasataa kansalaista, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa, niin yhdessäkään ikkunassa ei ole naarmun kuprua. Ennaltaehkäisy, se on poikaa. Oikeudet, hmph. Tässä maassa on vain yksi oikeus ja sen nimi on Borderhill. Gary Borderhill - omistajan asialla jo vuodesta 2003. Ravistettuna, ei sekoitettuna”.

Silloin vuoteen toiselta puolelta kuului Nokian yhteistyösuhde- ja yhteiskuntavastuujohtaja, Suomi-Kiina kauppayhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Veli Sundbäckin ääni: “Kartsuli, saadaanhan me sitten kohta lukea niitä työntekijöiden sähköposteja ja ehkä ihan pikkuisen seurata myös teletunnistetietoja?”

“Tottakai, veliseni. Mutta muista, pieni pala kerrallaan. Nakerretaan pikkiriikkinen muru kerrallaan, ettei kukaan huomaa. Demokratia on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, vai mitä?”

“Ja peltopyy päärynäpuussa”, laulaa lurautti sängyn alla ydinluuta järsivä poliisimestari Gifu.

“Rakastellaanko?”

“Rakastellaan, mutta sammuta valot, ettei kukaan huomaa.”

…

…

“Kartsa-partsa. Uskooko ne oikeasti, että poliisi hävittää kaiken esitutkintamateriaalin?”

Kun liikkuu riittävästi oikeissa - tai väärissä - paikoissa, saattaa maailmasta saada kovin toisenlaisen kuvan kuin Avotakkaa lukemalla. Suomalaiset liikemiehet ja muut oman elämänsä sankarit tuntuvat yllättävällä prosentilla viihtyvän 12-vuotiaiden tyttöjen hyvässä seurassa niin rajan takana kuin kaukaisemmassa idässä. Homoskenessä ei myöskään ole mitenkään tavatonta käydä “thaipojilla hoidossa” - eikä asiaan useinkaan suhtauduta edes erityisen häveliäästi. Haluamatta aiheettomasti leimata ketään, olen oppinut poistamaan varmistimen siinä vaiheessa, kun suomalainen mies julistautuu suureksi Thaimaan ystäväksi ja kertoo lomailevansa Pattayalla jopa useita kertoja vuodessa.

Suomen kielestä ei löydy adjektiivia kuvaamaan, minkä kokoisia ja värisiä genitaalipaiseita toivon näiden herrasmiesten peilistä heijastuvan, joskin surkeana, vajavaisena pyrkimyksenä kuvittuu mieleen kiimaisen naaraspaviaanin perse.

Tuoreet uutiset kertovat, että ennätyslukuiset sankarimatkaajat kantavat kalsareissaan kotiin muutakin kuin rantahiekkaa. Nämä monilahjakkuudet saattavat jopa maksaa ekstraa päästäkseen liukastelemaan paljaalla. Tässähän ei olisi mitään ongelmaa, jos kyseessä olisi vain luonnon keino rankaista tyhmää, mutta kun ystävämme avaruudesta jakavat lahjojaan eteenpäin, aletaan liikkua rankoilla rajoilla.

Minulla oli suuri ilo saada hiljattain isännöidä Suomessa vieraillutta ystävääni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Vain hieman yli parikymppinen, olemukseltaan ja käytökseltään perin miellyttävä nuori mies herätti ansaittua huomiota suomalaisten nuorten ja ei-enää-niin-nuorten naisten keskuudessa, missä ikinä liikuimmekaan. Täytyy myöntää, että olin silti hieman hämmästynyt suomalaisten yöperhosten eksotiikanjanosta - röyhkeimpiä kun sai pudistella hihoista ja alati kohteliaan ystäväni puhelinmuistio täyttyi Jenneistä ja Janinoista nopeammin kuin ehtii sanoa “kaksikymmentäneljämiljoonaaviisisataatuhatta hiv-positiivista”.

Kuten kuka tahansa nuorukainen, parhaassa pariutumisiässä oleva ystäväni ei toki ollut kulttuurivaihtopyrkimyksistä pelkästään pahoillaan. Kun kiehuvaan hornanhormonikeitokseen lisätään tunnetusti huomattavan kursailemattomat ja päihdepoliittisesti vapautuneet opiskelijaneidot, sana “fuksi” saa uudehkon merkityksen.

Useimmiten ei tapahtunut mitään, sillä vastuullisen isännän, vanhemman miehen ja kolmannen pyörän ominaisuudessa läsnäolollani oli jo sinällään kaikkia osapuolia rauhoittava vaikutus, vaikka en toki kauniita rakkauden töitä vastustakaan.

Aina en tietenkään voinut tai halunnut toimittaa läsnäolevan isännän virkaa ja yllyin erään illan ja yön jälkeen utelemaan, josko maailman kauneus olisi lemmenleikkien seurauksena hippusen lisääntynyt. Ujon myönteisen vastauksen saatuani, joskus melko suorasanaisena, jatkoin puoliksi kysyen, puoliksi todeten, että kumiukkokin se oli varmaan pelannut omalla puolustuspaikallaan. Suuri oli hämmästykseni ja mittaamaton suuttumukseni, kun hieman häpeillen huulien välistä puristui englanninkielinen vastine sanalle “ei” sekä epämääräistä selittelyä.

Arvon lukija saa uskoa, että ystäväni sai tavata piilevän luennoitsijaminäni ja epäselväksi ei jäänyt edes ohikulkijoille, mitä ajattelen lateksivapaista kertalemmentöistä.

Silti minua jäi erityisen paljon vaivaamaan suomalaisosapuolen tilastollisesti ilmeisen epäainutlaatuinen vapautuneisuus, jota ei selitä edes yökerhon siiderimyynnin piikki.

Tiesitkö, että jos saat eteläisessä Afrikassa matkaillessasi vuotavan avohaavan, kukaan ei tule auttamaan sinua. Jopa ystäväsi pakenevat luotasi turvallisen matkan päähän. Ja siihen on syynsä.

Että terveisiä vaan sinne suurehkon kaupungin suurehkoon yliopistoon: taatusti ihanan partnerisi kotimaassa HI-virusta kantaa noin 20% aikuisväestöstä - joka viides. Niin, lemmenyönne ei ollut AIDS-lottoa, ei. Suhmurointi ei ollut edes AIDS-voittajavetoa. Ikimuistoinen kahden yksinäisen laivan kaunis kohtaaminen tähtikirkkaassa yössä oli AIDS-pitkävetoruudun täyttämistä kahden melko tasaväkisen joukkueen kohdalta. Yks-risti-kaks. Venäläistä rulettia kahdella luodilla. Jos et tiennyt, kannattaisi tietää. Jos tiesit, olet rohkea nainen.

Alussa mainittujen hanurimatruusien kohdalla muutospyrkimykset valunevat Sortavalan saveen ja Pattayan rantahiekkaan, mutta jälkimmäisissä tapauksissa tyhmyydestä voi yleensä parantua.

Lienee harvoja hientäyteisempiä hetkiä, kuin viikkojen odottelun jälkeen soittaa pelko poimuissa terveysasemalle kysyäkseen HIV-testin tuloksia. Kuivakkaa hoitajaa kuunnellessa menevät melko äkkiä positiiviset ja negatiiviset sekaisin. Toivottavasti, arvon akateeminen, olet kokenut sen. Toivottavasti tulos oli negatiivinen. Ja toivottavasti opit jotain. Minä opin kerrasta.

Siinä minä olin, pohtimassa ikiaikaista kysymystä, jos rap-artisti toteuttaessaan riimitaidettaan räpäyttää, voidaanko drag-artistin esitystä luonnehtia termillä drägäyttää, kun äkkiä huomasin, etteivät tällaiset nettipäiväkirjat kirjoitukaan vaivattomasti itsestään, kuten olin kuvitellut ja sisarjulkaisuja luettuani päätellyt. Vaan kun kaikki ajatusenergia kuluu kaljamahan sisään vetämiseen, niin ei siinä paljon ehdi.

Toisaalta maailmassa, jossa on keksitty tulitauko joka pitää todella hyvin mitä nyt helvetisti paukkuu koko ajan, ei liene kirjurilla mihinkään kiire.

Parasta, mitä marginaalijournalisti voi vallitsevassa maailmantilanteessa tehdä ilman housuja, on tietysti kritisoida ironisen älykkäästi Helsingin Sanomia. Sanomatalon aamupalaverissa on ilmeisesti annettu mahtikäsky kiristää vittuiluruuvia ja toimittajat työstävät käskettynä. Kirkkaan genitaalihelmen pusersi esimerkiksi toimittaja Anne Moilanen Sunnuntaisivuilla 27.8. Moilasen ajatus kulki oletettavasti jotenkin radalla “lapsiperheille ei nyt jaksa vittuilla, mutta koiraihmiset ovat jokseenkin yhtä herkkäperseitä, että eiköhän pukata moilashyvää siihen suuntaan” ja imaisi pimeyden ytimestä kirjoituksen “Mopsin silmät”, kolumnin täysin vailla pointtia. Areena on Annen:

“Takavuosien Kummeli-tv-sarjassa esitettiin kerran viisu, jossa laulettiin rumista ihmisistä. Viisun mukaan rumat ihmiset a) ovat turhia ja b) voisivat mennä kotiin. Panettelu on tietenkin täysin kohtuutonta. Rumuus ei ole ollenkaan pahinta, mitä ihminen voi olla. Pahinta on, jos on niin sanotusti koiraihminen.”

“Tyypillinen tapaus on kolmenkympin ylittänyt lapseton nainen. Parinvalintaruljanssi on alkanut kyllästyttää, mutta jostain hellyyttä olisi saatava. Koira on ongelmaan täydellinen ratkaisu. Se rakastaa ehdoitta, on riippuvainen omistajastaan eikä, mikä tärkeintä, väitä vastaan.”

“Syvimmiltään koiraihmiset ovat kyvyttömiä tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa. Joskus harvoin koiran kanssa eläminen voi olla tietoinen valinta - silloin kyse on vapaaehtoisesta luovuttamisesta.”

“On hyvä, jos koira on iso. Silloin se tietää olevansa koira, eikä sen tarvitse koko ajan räksyttää muille olemassaolonsa surkeutta. Lisäksi on sympaattista, jos koira on rehellisesti sekarotuinen - niillä on vähiten rotuun liittyviä ongelmia - ja nimenä on vaikkapa Ransu eikä joku Tsippaduijaa Herranterttu III.”

Huumorilla vaahdotettu sarkasmi on vaikea laji. Ihmettelen kovin, jos koiraihmiset eivät ole jo päivystäneet toimittajan oven takana kakkapusseineen tai vähintään avanneet nettiaddressia, jossa kehotetaan boikotoimaan varmuuden vuoksi myös New York Timesia, Martti Ahtisaarta, reilun kaupan banaaneja ja Mustanaamiota. Toisaalta, miksei Hesarissakin saisi harjoittaa vihabloggausta, sehän lähentää mukavasti vahvan upeaa kansalaisjournalismia ja fasistisen pahaa valtamediaa.

Parasta mitä verkkomerkitsijä voi tehdä päivän Hesarista taitellut paperihousut jalassa, on tietenkin kritisoida älykkään terävästi Hesarin aikuisille pissik urbaaneille aktiiveille segmentoimaa Nyt-liitettä. Nyt-liite on vienyt vittuilujournalismin aivan uudelle tasolle: lähes kaikki Nytin jutut kusevat kohteitaan silmään aina pitkistä artikkeleista NytTen-listalle.

Höyhenenkeveänä esimerkkinä, hätkähdin höyhenenkeveästi, kun reilu kuukausi takaperin toimittaja Ville Similä luonnehti esikoiskirjailijasta (en muista nimeä) tehdyssä asiajutussa (linkkiä ei löydy) kirjailijan olleen aikaisemmin ammatiltaan “mainospelle”. No sattuuhan näitä, ajattelin. Sehän on vain sellaista veljellisen hellää media-alan sisäistä pikkupiruilua. Kuitenkin, peräkarvani toimittivat kummastuksellisen uusioerektion, kun 18.8. ilmestyneessä arvostelussa elokuvasta Unelmista totta – jos luoja suo Similä lataa vailla varmistusta toistamiseen:

“Jo ensiminuuteilla näkee, että [ohjaaja] Chamdin on mainospelle ja palkittu musiikkivideo-ohjaaja. Kerronta perustuu pikkunäppäriin kuvallisiin oivalluksiin.”

Odotankin jännityksensekaisella jännityksellä, milloin Nyt-liitteen lehtineekerit keksivät kirjoittaa sivarihomoista, lisätukea vinkuvista opiskelijanplantuista, puolikiihkeästä papinperkeleestä, tai maalaistollojen EU-tukiaisista. Kuplii alla: bloggaajanörttö, paskaduunarisairaanhoitaja, poliitikonketale, ranskalainen himonussija. Se olisi meinaan veikeätä se.

Ei toki pidä käsittää väärin: mainospelle on tietenkin mainospelle vaikka voita markkinoitais. Kuitenkin olen ajatellut, että moiset luonnehdinnat kuuluvat - jälleen - pikemminkin tänne kansalaisjournalistiselle sektorille, missä tasapuolisuus ja tyylitaju eivät kuulu julkaisuperusteisiin. Mutta olenkin ollut väärässä! Arvoisa HS:n/Nyt-liitteen päätoimittaja, voit pitää tätä siis työhakemuksena. Erikoisosaamisalueisiini kuuluvat paskat puujalat, perusteeton mustamaalaaminen, merirosvousta enteilevä kiroaminen, seksuaalisesti värittyneet kielikuvat ja epä-älyllinen nimittely. Olen suorittanut myös vähemmistöjen kiusaamisen kurssin ja maassa makaavan potkimisen näyttökokeen. Yst. vast. mitvitin toimitukseen nimim. mitvit.

Vaan jos ovat olleet toimittajat hupaisia, eivät mainospellet jää kakkosiksi, eivät vaikka kakkonen onkin trendikkäästi ykkönen. Meitä Helsingin rautatieasemalla päivin öin hengailevia ovat kuluneina viikkoina viihdyttäneet Dressmann-vaatekaupan miesmallien kivitalonkokoiset kivespussit. Kun luonnollista kyklooppikokoa olevat, puuvillaan pakkautuneet penikset heiluvat silmien edessä stillinä ja videotaululta, ei voi olla tuntematta oloaan melko homoksi - mikä ei ole toki pelkästään huono asia. Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, ettei H&M -nuorisovaateketjun vuotuinen tappajamelonien kosto bussipysäkeillä lämmitä yhtään enempää.

Klovneriaansa seonneet mainostajat eivät ole myöskään halunneet kätkeä sitä valitettavaa tosiseikkaa, että lähinnä vaginaalisista ansioistaan tunnetun, monilahjakkaan Paris Hiltonin tissit ja perse ovat ilmestyneet myös äänitemuodossa. Tämän asuntovaunualueen kahdeksanneksi sievimmän mutta kevyesti anteliaimman neidon joka torvesta tuputettu audiovisuaalinen kokonaistaideteos on - kiitos maailma - kuitenkin flopannut pahasti, mikä on ymmärrettävää, koska me kaikki olemme nauttineet Parisin vinkunasta jo kotivideomuodossa - vai mitä jätkät? Amatööripornoa jätkät, hehe? Rahvaanomaisuus kun ei ole rahasta kiinni.

Ihmisille, joista Hilton on kiinnostava, koska Hilton on kiinnostava, on onneksi olemassa Suomessakin oma verkkoatrium, jonne ilokseni ja ahdistuksekseni törmäsin. Merkillä on väliä - aitojen brandifriikkien portaali. Ahhahhahhahaaa. Ketunhuulet, kuka näitä keksii? Lienee joku mainospelle, vai mitä, Similän Ville? Tai siis, kertokaa minulle kuinka jauhovapaa kulutushysteerikko pitää olla, että kykenee housuihin kusematta lukemaan lauseen:

“Tämän syksyn lookiin kuuluvat tuuheat kulmakarvat ja pureskellun punaiset huulet, viime syksynä meininki oli aivan muu.”

MOV-sivustoa tutkaillessa hyvän olon tumaketta hivelee toki se, että sivuston keskustelufoorumi on eläväinen kuin joulupukki juhannuksena ja foorumin vähäistä, mutta sitäkin terävämpää kirjoittajakuntaa luonnehtii liikuttava yksimielisyys siitä, että yhdyssanoja nyt vaan ei kirjoiteta yhteen ja hankala ks -kirjainyhdistelmä on luontevinta korvata x:llä.

Tästä syystä - muun muassa - minä rakastan suomalaisia ja erityisesti suomalaisia naisia. Vaikka henkarihengari kuinka inisisi huulipunasta, feminismin paskuudesta ja korkokengistä, me emansipoituneet pohjoisen pottunokat viritämme tyynesti Vuittonit verkkopainoiksi, nimeämme Mansikin vasikan Blahnikiksi ja keskitymme häpeämättä meille tärkeisiin asioihin. Heja, sosialidemokratia!

Edellistä sivuten, luin jostain, että jos lapset puettaisiin Aqua-kuosiin, Mac-käyttäjistä tulisi pedofiilejä. Vaikka vitsi oli karu ja epäkorrekti, eikä sitä paitsi edes omani, se huvitti kovin. Vaikka yleensä nauran vain omille jutuilleni. Paitsi etten. Pekonimakkara.

Ensi keväänä ehkä koherentimpi kirjoitus jostain oikeasta aiheesta.

Mikä voisi olla ihmisruunalle pahempi rangaistus kuin olla tavallinen ja mies?

Koska meillä maaseudulla internet toimitetaan kotiin kyyhkysten avustuksella, generaattoria polkemalla, jouduin vaihtamaan entisestä luotettavasta kaapelitoimittajasta obskyyrimpään vaijerinvenyttäjään. Tämä luonnollisesti aiheutti myös sähköpostiosoitteen vaihtumisen.

Vaikka olen syntynyt hippiaatteen heittäessä viimeisiä säteitään valaistuneiden vahakasvoille, eivät oikealle vinoutuneet vanhempani nauttineet aikanaan riittävästi jännittäviä kemiallisia yhdisteitä. Valitettavasti. Tästä seurasi se ikävä tosiseikka, että nimekseni ei tullut Aquarius Hukkakaura, saati Zuhi-Man Aristides. Valitettavasti.

Onhan nimittäin niin, että taipuivat vanhat kehnot perin perisuomalaiseen vaihtoehtoon, ja sukunimenkin viitatessa jonnekin esitalonpoikaiseen maakuoppaan, on meitä nimisiä maassa kuni ohranjyviä.

Jos säästyinkin koulukiusaamiselta, potkaisee elämätär melkoisella rekyylillä myöhemmin, sillä vastoinkäymisten summa lienee vakio.

Nykyisellä operaattorilla on nimittäin ollut aikaisemmin saman niminen asiakas. Ja millainen asiakas? Naupio on tilannut jokaiselta, siis *jokaiselta* maailman web-sivulta mainoskirjeen sähköpostiinsa - nyt siis minun postiini. “Totta kai haluan Alepan sähköpostilistalle”. “Hyvä ruohonleikkuritoimittaja, toivon että lähetätte kerran viikossa minulle viestin uusista malleistanne”. “Luonnollisesti en voi elää ilman päivittäistä kosmetiikkatarjoustiedotettanne, jonka tilauksen voi lopettaa vain salasanalla.” “Tietokone-, Taloussanomat-, Mikrobitti-, Nahkapiiska-, Anna-, Eeva-, Peelo- ja Aulikki-lehden uutiskirje on, vittu, ihan must-juttu meillä vähälahjapiireissä.”

Varokaa ihmiset, sillä varjon lailla keskuudessanne vaeltaa torspo, joka esiintyy nimelläni. Niin totta kuin nimeni on Matti Vanhanen.

Niin ajattelin, että jos olenkin keskinkertainen fasadiltani, kenties voin saada iloa edes ainutlaatuisesta mieheydestäni ja ryhdyin internetiin:

Niin, mies on kaksinaismoralistinen eläin, mitä tulee suhteeseensa naiseen. Naisen on oltava käytettävissä, jos ilkeästi sanoisin (ja sanonkin), halpa rako, jota voi ruuvata aina silloin kun tahtoo. Miehen olemus, käyttäytyminen ja halut tuntuvat olevan ikuisesti samoja. Jos joku on ja pysyy tässä yhteiskunnassa ja maailmassa, niin mies jos kuka. Kunnia hänelle! Ja tuhkaa munille.
- nimim. dahl Ikkunaiines-blogissa

Kuikka pakinassaan (joka on tietysti mustavalkoistamiseen ja kärjistämiseen perustuva tekstilaji) tiivisti kyllä hyvin miehen olemuksen: “tussun” (huom. ei minun sanani - miehen!) perässä juoksevia pikkupoikiahan ne tosiaan ovat. Ja kun ilkeällä päällä olen, niin jatkan, että kolo kuin kolo kelpaa. Naamalla ei ole paljon väliä. (Eikä silloin voi vaatiakaan mitään, jos ihrat roikkuvat oman vatsan ympärillä.)
- nimim. dahl edellisen kommenteissa

En vain ymmärrä sitä, että valtaosa miehistä näkee naisen vain tämän yhden reiän kautta, ovat nähneet kautta historian. Ja tähän yhteen reikään tuijottamalla moni ei jaksa katsoa portinsuuta pitemmälle, vaan määrittää naisen arvon tästä pisteestä.
- nimim. iines samoissa kommenteissa

Mies on jotenkin yksinkertainen otus, joka tekee ja ajattelee yhtä asiaa kerrallaan, yksioikoisesti, suoraviivaisesti. Miehelle asiat eivät ole kauniita tai rumia, hetket onnellisia tai masentavia, iloisia tai surullisia, vaan asiat ovat ratkaisua vaativia ongelmia ja mies on ongelmanratkaisija.
[...]
Miehen tunne-elämä on jotenkin latteaa ja ohutta, tunne-elämän vaatimusten täyttämiseen riittää jalkapallon tai jääkiekon seuraaminen televisiosta tai jonkun asian - ongelman - kanssa pusaaminen
[...]
Miesten elämä on silkkaa kilpailua. Kuka on nopein, rikkain, korkea-arvoisin, kuka hyppää pisimmälle, kuka uskaltaa.
[...]
Miehen elämä pyörii oman navan ympärillä, ensiksi on minä itse ja sitten vasta kaukana sen jälkeen muut, jos sattuvat näköpiiriin tai muuten muistumaan mieleen.
[..]
Naisilta miehet tahtovat seksiä ja passaamista. Että joku pesee pyykit, tekee sapuskan ja kantaa sen nenän eteen, hoitaa jälkikasvun, keittää kahvit, ja sitten sitä seksiä.
- nimim. ltiilika Vain Naisille -blogissa.

On niitä onneks poikkeuksiakin. Sääli vaan että lähestulkoon kaikki poikkeukset on pääsääntösesti seksuaalivähemmistön edustajia.
- nimim. KettuPerkele edellisen kommenteissa (hymiöt poistettu pelleyden johdosta.)

Ja minä menin julkiseen liikennevälineeseen ja katsoin miehiä ympärilläni. Kaiken ikäisiä, kokoisia, näköisiä ja rotuisia. Että siinä se Jarmo taas aamuruuhkassa ajattelee kyrvällään. Enkä minä ymmärtänyt taaskaan mistään mitään.

Mutta voi kuinka minä häpesin.

Löydä oma juttusi sanoi entinen mies, kun pesäpallomaila hanurissa seksuaalista
vapautumista teeskenteli.

Siinä minä olin, kalliolaiskolmion urbaanipöntöllä työntelemässä elastista isohoota, kun mielenkulman alle lipsahti ajatusta etäisesti muistuttava knölli; mistä mä oon tiätsä tulossa? Minne tää jengi menee? Kuka meitsi on? Mikä on niinku mun ihqoma juttu?

Kateudella katselin, kuinka rakas ystäväni, Suomi -niminen pohjoinen tasavalta, oli jo löytänyt oman juttunsa. Suomi löysi omimman identiteettinsä, tuon raastavan menestysformulan, uusrahvaanomaisesta shokkiefektistä: alkuhämärissä harjoiteltiin eukonkannoilla, kännykänheitoilla ja hyttysenläiskinnällä niin että ihan Ameriikanmaasta asti piti tulla ihmettelemään. Tappoiskuna lähetettiin purukumihirviö euroviisuihin ja lopputulos on luettavissa kansallisesta kaanonista. Viimeisimpänä vitsinä temppua uusinnetaan nimeämällä Euroopan kulttuuripääkaupunkiehdokkaaksi Suomen perse. Ei liene pienintäkään syytä epäillä, etteikö Suomi kannikan mitalla voittaisi kulttuurikauneuskisojakin.

Jos olisin säätiöity sielun veli, löytäisin luultavasti paikkani maailmassa Hollannista - meinaan olisihan se aika nuhkeata. Alankomaat, tuo kaukainen tuhlaajaserkkumme Liberaliassa, on puolestaan asettunut identiteettiinsä jo aikaa sitten hassujen kahvikauppojen ja punaisten lyhtyjen pimentämän lihanläiskeen juovuttavassa katveessa.

Kovin paljon hammasrattaiden lonksetta on aiheuttanut iloiseen hassismaahan perustettu Veljellisen rakkauden, vapauden ja monimuotoisuuden puolue, joka myös pedofiilipuolueena tunnetaan. Vaikka ajatus saattaa aluksi kiihdyttää sylkirauhasten toimintaa, on se tarkemmin ajatellen oiva osoitus, kuinka maailma toimii ajoittain mainiosti, kun vain malttaa lukea parenteesit; kissa istuu pöydällä, demokratia ja sananvapaus kukoistavat ja muutama torspo nauretaan ulos yhteisöstä, ihan viralliseen rekisteriin. Muistan jostain lukeneeni (en löydä linkkiä) yhden kolmesta puolueen jäsenestä jo menettäneen opinto-oikeutensa lastensuojelualalla jäsenyyden tultua ilmi. Että niin se maailma vaan pelaa. Ehdotankin käytännön laajentamista muille elämänalueille: perustetaan välittömästi esim. rattijuoppojen diversiteettipuolue, potentiaalisten pankkiryöstäjien kansallinen koalitio sekä Olof Palmen murhaajat rp. Näin moni asia ikäänkuin selvittää itse itsensä. Yksinkertaista, rakas Kate Hudson.

Ja kuin savuna ilmasta, siinä viattomana kokkarista pakaravälistä pusertaessani, minulle ilmestyi McDonaldsin rasittava mainospossu, joka ei kuitenkaan kehottanut minua syömään kanaa, vaan vaativasti toistelihe lausetta: “muuta maalle. Muuta maalle”.

Niin minä siipaloin possun pekoniksi, haistatin Kalliolle emäksiset, pakkasin hammasrautani ‘69 Chevyyn ja - niin - muutin maalle etsimään todellista itseäni, syvintä minuuttani, aidointa olemisen tapaa.

Että täällä sitä nyt ollaan, maalla, ilman kaapeliteeveetä, kesäklubia ja kaukolämpöä. Olen saanut paljon uusia ystäviä, kuten naapurini nahkanaaman, joka on hiljainen kaveri, mutta perin innokas sahailemaan saunapöllejä. Lähistöllä majaileva Niskasen punertava perhe on myös tullut läheiseksi ja saanut minut ymmärtämään muutamia maanläheisiä asioita, kuten, lainatakseni itse isäntää, “tärkeintä on, että nää intiimit asiat pidetään ihan perheen sisällä“. Kirkkainta minuuttani en kuitenkaan vielä ole löytänyt.

Muutamia ennenkokemattomia asioita on toki tullut eteeni, kuten ilmassa sinkoilevat pienet lihaklöntit, jotka vinkuvat ja sirkuttavat omituisesti. Niitä minä olen sitten pienoiskiväärilläni pudotellut, mutta eivät paskiaiset ole ainakaan vielä vaienneet.

Myös puutarhassani sijaitsevasta maakerroksesta puskee jotain omituista vihreää karvaa, jota pitää katkoa terävillä esineillä, ettei se aivan villiinny. Olenkin kutsunut jo hyvän ystäväni agentti Appelsiinin apuun taistelussa vihreää uhkaa vastaan. No, toisaalta, kuten olen yleensä tavannut sanoa, “ei mitään, mitä ei voisi napalmilla hoitaa”.

Notta eiköhän se itseys sieltä, kun vähän malttaa ravistaa. Että terveisiä ja tiedoksi vaan tutuille ja hutsuille sinne pressokupin ja tuontioluen äärelle: sauna palaa ja nisupulla porisee uunissa.

Emmekö me vain rakastakin hekumallisia aasinsiltoja?