[Tämä kirjaelma on omistettu Helsingin Sanomien Katja Marteliukselle, joka auttoi minua vihdoinkin näkemään.]

Rakas ystäväni siellä jossain uudelleenkoulutusleirin ulkopuolella. En voi kirjoittaa pitkään, sillä iltatoimet, kuten katseenhallinta ja peniksenriivintä alkavat pian.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa sinulle jotain, josta et ehkä pidä. Voi ystäväni toivottavasti et täyty mustalla vihalla minua kohtaan luettuasi nämä vaatimattomat rivit.

Muistatko lapsuuden, nuo savusaunan, pujon (atshii) ja järvisilakan tuoksuiset kesät, kun kaikki oli avoinna ja mahdollista? Olimme milloin intiaanipäälliköitä, milloin rakennusmiehiä, perheenisiä räsypeikko sylissämme, rosvoja, poliiseja, rohkeita prinssejä tai alkuasukkaita nahkavöistä tehty kaislahame lanteillamme, pajunoksa uhmakkaasti sojottaen kohti viidakon verenhimoisia petoja.

Ja kuinka hieman myöhemmin veri sormenpäästä valuen vannoimme, että maailmasta tulee parempi paikka meidän, ikuisten ystävien ansiosta. Sydän täynnä kirkasta paloa, mustaa ja valkoista liekkiä, betonista halua kohdella maailmaa hyvin, toimia vastoin isiemme esimerkkiä. Voi kuinka lupasimme olla kohtalomme herroja, kuolemaa uhmaten tallata kallioon näkyvä polku.

Nyt tiedän toisin. Olen syyllistynyt rikokseen. Tiedän, etten voi koskaan olla mitään muuta kuin varoittava esimerkki, muuli joka vetää perässään ikiaikaista taakkaa, häpeän sisälmyksiltä lemahtavaa jätesäkkiä. Rakas ystävä, minun on nyt raskaasti huokaisten pakko tunnustaa tämä: olen valkoinen heteromies.

Olen vasta uudelleenkoulutukseni puolivälissä, enkä vielä täysinoppinut, mutta paljon tiedän jo nyt. Painan pääni häpeästä ymmärtämättä miksi en ole aina tätä ymmärtänyt.

Ihoni melaniinipitoisuus on alhainen. Olen siis valkoihoinen. Oikeastaan tuo suuri elin on lähinnä vaaleanruskean punertavan läikikäs, mutta yhtä kaikki minua kutsutaan valkoiseksi. Minä olen vastuussa suurimmasta osasta maailman pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Olen hävittänyt alkuperäiskansoja, tuhonnut temppeleitä, myynyt orjia, ryöstänyt maat ja kuluttanut luonnonvarat. Minä poltan ristejä pihoilla ja revin lapsia äidin rinnoilta tehtaisiin. Käteni on jatkuvasti jonkun muun taskussa eikä ahneudeltani säästy yksikään henkinen perintö. Vaikka pahuuteni on mittava, henkilönä olen valju kuin saunan porstuassa seisova jalkojenhuuhteluvesi. En värise eksoottisesti ja vaikka kuinka yrittäisin, minä vain köyhdytän ympäröivää todellisuutta ja kulttuuria.

Oi kallis ystäväni, tunnustan myös, että olen kiinnostunut naisista seksuaalisesti. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut loukata ketään, ethän tee ilmoitusta. Yritin vain sanoa, että olen sukupuoliselta suuntautumiseltani heteroseksuaalinen. Muistan aikaa jolloin tämä, kuten ihoni värikään, ei ollut sen merkityksellisempää kuin mikään muukaan vaihtoehto, vaan ainoastaan luonteva ominaisuus. Kuinka väärässä olinkaan. Huomaan nyt miten tämä vamma estää minua syvällisellä tasolla ymmärtämästä kaikkinaista toiseutta. Se on syönyt empatiakykyni suuhunsa ja oksentanut tilalle vastenmielisen hikoilevan tirkistelijän, runkkarin ja pukin jonka verenkierto ja ajatustyöskentely keskittyy jalkoväliin. Vajavuus ei ainoastaan estä minua ymmärtämästä erilaisuutta vaan pakottaa suorastaan halveksimaan muunlaisia kukintoja, tallaamaan päälle ja myrkyttämään niiden juuret. Lisäksi se on amputoinut tyylitajuni peruuttamattomasti.

Edelliset saattaisivat olla anteeksiannettavissa, ellen kantaisi kämmenissäni karvojen lisäksi kaikkein suurinta kuviteltavissa olevaa stigmaa. Rakas ystäväni, minä olen mies. Olen mies siitä huolimatta, että entinen vaimoni on esittänyt toisenlaisenkin mielipiteen. En ole tätäkään ominaisuutta valinnut - olet nähnyt minut alasti joten tiedät että jos olisin voinut, olisin valinnut hieman huolellisemmin - mutta yhtä kaikki, se on kuin jättiläismäinen suodatin, jonka läpi kaikki tekoni valuvat. Minä uhoan, valloitan ja alistan, raiskaan, riistän ja raivoan. Minä ostan ja myyn, hakkaan ja tapan rutiininomaisesti, iloisesti virnistellen ja sotaisia marssilauluja hoilaten. Minä kuolaan kaulukselle ja kuseksin seinille, ja jos kohtaan nöpöttävän nännin, voitte heittää hyvästit vähäisellekin järjen pilkahdukselle, sillä alkukantainen peto minussa on pitelemätön, viettieni veto vastustamaton.

Olen nyt ymmärtänyt, että minun pitää vaieta, koska kaltaiseni ovat olleet aina vallassa. Vuosituhantinen alistaja. Lihaksi tullut perkele. Syvästi vihamielisen kulttuurin luoja ja ylläpitäjä. Patamusta hallitsija. Aluksi en ymmärtänyt, miten voin olla hallitsija, enhän oikein tahdo hallita edes virtsarakkoani, mutta nyt tiedän.

Meillä on täällä leirillä keskittymistä edistävä mantra, joka kuuluu seuraavasti:

Minä olen Aleksanteri Suuri, Napoleon, Sarkozy, Paavi ja Bush. Kanerva, Siitoin, Kummola, Tony Halme sekä Loka-Laitinen. Minä kyttään puistoissa, eduskunnan pylväiden kätköissä, täsmäpommikoneissa, hississä ja lähikaupan hyllyvälissä. Minä vaanin kalapuikkoviiksien jokaisessa karvassa ja kaljavatsan rasvasoluissa; nakkikioskin jonossa, kidutuskammion pimeässä ja jääkiekkokatsomon kaljahuuruissa. Minä riistän, raastan, ravistan ja kylkiluita grillaan; kiivin, kaavin, hiillostan ja typerästi chillaan. Sillä totisesti, minä olen he ja he ovat minä. Eijaa, eijaa.

Niin, kouluttajani eivät ole varsinaisia runoilijoita.

Vihdoin, ystäväiseni, ymmärrän tuon yksinkertaisen yhtälön: vaikka en ole valinnut ominaisuuksiani, ne ovat valinneet minut. Mikään toimepide, katumus tai parannuksen teko ei hyvitä rikostani. Edes huovutettu pipo ja maripaita eivät peitä tunkkaista löyhkää, joka puskee jokaisesta ihohuokosestani vasten alistettujen ryhmien oikeuksia.

Kalleimpani, koulutukseni loputtua uskon, että olen oppinut olennaisen: kunnioittamaan jokaista oikullistakin alistetun toiseuden ilmentymää, täysin riippumatta millaisena se minulle näyttäytyy, tietäen että se on hyvä. Oppinut meemien kytkeytymisen ja oikeiden mielipiteiden ketjuttamisen siunauksellisuuden. Oppinut pitämään turpani kiinni kun puhutaan asioista. Ja ennen kaikkea, oppinut häpeämään itseäni.

Rakas ystäväni, aika loppuu, mutta tahdon vain sanoa, että tämä on hienoa aikaa. Omituista, mutta hienoa. Minulle on sanottu, että saavutan muutamassa vuodessa naurettavuuden saturaatiopisteen, minusta tulee keski-ikäinen valkoinen heteromies. Sen jälkeen alkaa vähittäinen normalisoituminen dementoituneeksi harmaaksi pantteriksi - ja lopulta seuraa parantuminen.

Yhtä asiaa pelkään yli kaiken: mitä mahtaa tapahtua jos ne saavat tietää että syön lihaa?

Päättäisin tämän kirjeen rakkaudella, mutta koska kaltaiseni eivät pysty mihinkään niin ylevään:

anteeksi, ystäväni

m

Olen nukkunut viime aikoina koiranunta sillä mielessäni hölskyvät vain Kalervo Kummolan törröttävät rinnat.

Päivityshuomautuksia ropisee enemmän kuin suklaapatukkavalmistajan Kuulapäätiimille rikossyytteitä. (Onnittelut vaan jo lähtiäänkin älykkäästä kampanjasta. Kyllä mainosmies on sentään ihmisen paras tawara.)

Että pitäisi päivittää kun on tullut luvattuakin. Kuulkaa, jos minä pitäisin joskus edes osan lupauksistani, en ehtisi juuri muuta kuin maksamaan velkojani, tarjoamaan tuoppeja, hieromaan jalkapohjia, noudattamaan lähestymiskieltoja ja ostamaan lapsille joululahjoja.

Niin lapset, nuo tuottamattomat ja itsekeskeiset miniaikuiset. Lapsethan ovat muuten mukavia, mutta kitinä ja vuodot ovat joskus hieman ongelmallisia. No, falskaamisen saa tukittua korkilla mutta olen kehittänyt ratkaisun myös usein toistuvaan vinkumiseen ja kitinään: minä soitan VR:n asiakaspalveluun ja jätän juniorin langoille. Siellä ovat tottuneet kuuntelemaan kummallista ininää ja ratkaisemaan asiat ystävällisesti ja ammattitaitoisesti.

Ah mielen vaellusta, ah arjen aherrusta, ah turhaa tuherrusta. Vaan mitä voin sanoa? Minä taidan kuitenkin olla semmoinen slow-blogging-liikkeen kannattaja. Tämä sopii hyvin yhteen kaikkinaisen tekstuaalisen hidasälyisyyteni kanssa. Nytkin olen taittanut tuollaista 400-sivuista viihteellisen puolelle kallistuvaa romaania joulukuun alusta lähtien ja lienen jossain kolmensadan sivun paikkeilla. Ahdistun aina kovin, kun hypersivistyneet bloginikkarit kehuvat lukevansa jo päivän toista tietosanakirjasarjaa käytyään spinningissä, mentyään naimisiin, katsottuaan kahdeksan kautta Lostia ja nautittuaan itse valmistamansa kahdeksan ruokalajin pekoniaterian. En minä taida pystyä revolverituotantoon vuoteen ulkopuolella. Ja sielläkin vain, jos piilukko lasketaan revolveriksi.

Tuossa aiemmin joku huomautteli myös mitvit.netin ulkoasun sekavuudesta. No, näinhän se on, en minä ole mikään graafinen suunnittelija, mikä taas johtunee siitä, että olen kuitenkin aina ollut tyttöpuolisiin kallellaan.

Tytöistä ja tykkäämisestä juolahtikin merkinnän varsinainen leipä: toki olen aina epäillyt, että Suomi on erotiikan Kerava, mutta jos oheinen on tulikuumaa seksitanssia, on Hilpari Moelasen Pataässän karaokessa pilkun aikaan räväyttämä Dirlandaa klassisen oopperan tähtihetki:

Miss Suomen kuuma seksitanssi.

Ja jos tuo ei vielä vakuuta, mitvit.net tarjoaa ei-vapaaehtoisessa yhteistyössä Ilta-Sanomien kanssa: Missit öljyttyinä. Kyllä, luitte oikein, missit öljyttyinä. Ei jumalauta, missit öljyttyinä. Varoitus: toimii kuin metanoli. Näkö lähtee ja kuula soittaa kissanpolkkaa vielä ensi jouluna. Didadiddan-daa, didadiddan-daa, didadiddan diddan diddan-daa.

Loppuun tiivistettyjä mielipiteitä alkuvuoden ajankohtaisista:

• Anne Holmlund ja netin ikärajat: Täti sinä olet tyttö.

• Matti Vanhanen yleensä: Ei vittu, ei.

• Ilkka Kanerva erikseen: Hajaantukaa, täällä ei ole mitään.

• Eduskunnan häirintäsyytökset: Puskasta on hyvä kiskasta.

• Eduskunnan häirintäsyytetyt: Jokaisessa kansanedustajassa asuu pieni ranskalainen himonussija.

• Hesarin raportointi eduskunnan häirintäsyytöksistä: Lol kalapuikkoviikset tsihi laatujournalismi.

• Kaisa Varis: Krääk.

• Miss Suomi: Daa.

Tässä minä olen, omassa nurkassani. Aloitin maalaamisen ovelta, teippasin listat ja pensselöin reunat huolellisesti, telasin keskustan. Nyt en enää pääse pois.

Arvoisat verkkopäiväkirjafiilit, hyvät kansanedustajat ja poliisi!

Juuri kun mitvit oli muuttunut Suomen vähiten seuratuksi blogiksi, kun kukaan ei halunnut linkata siihen tai lähettää sille kukkia - edes mustia tulppaaneja, kun edes M-real ei huolinut sitä raaka-aineeksensa eikä Vesa Keskinen vuoteeseensa, kun kaikkien inhimillisten ja ysimillisten lakien mukaan sen pitäisi haista haudassaan kasiaisten pilkattavana, levittää se enkelinsiipensä ja nousee tuhkasta kuin kelvoton Tuhkimo tehden itsestään marttyyrin. Tai ainakin itselleen manikyyrin.

Sillä sillä ei ole enää mitään hävittävää. Hävettävää on paljonkin.

Toivotamme teidät siis lämpimästi tervetulleeksi uuden sukupolven vallankumouksellisen nettiblogin juhlalliseen avajaistilaisuuteen.

Uusi, käyttäjäystävällisempi mitvit.net -vaatekomeroportaali sijaitsee internetissä ja on optimoitu mitvitin omalle koneelle. Se ei mahdollisesti näy oikein muiden koneilla, ainakaan Mac-tumputtimilla (toivottavasti). Vikailmoituksia otetaan mielellään vastaan ja niille nauretaan räkäisesti konsernin pikkujouluissa. Loppuillasta Hilpari Moelanen valokopioi perseenkuvia niiden päälle.

Mitvit.netin tekniikka perustuu hyväksi havaittuun malliin, jossa painellaan nappeja ja ruudulle ilmestyy tyhjää mölinää, joka sitten lähetetään julkisesti luettavaksi. Uusin päivitys on aina päällimmäisenä, hieman vanhemmat siinä hetikohta alla. Uusi toiminne on, että Mitvit.net lähettää automaattisesti jokaisen merkinnän myös kaikkien sivuilla kävijöiden sähköpostiin. Näiden sähköpostien kautta saa myös tilattua kätevästi erilaisia plasebokopioita tunnetuista erektiolääkkeistä.

Uudistuneen mitvit-yritysryppään arvot ovat vastaisuudessa asiakaslähtöisyys, egoloogisuus, osakkeenomistajien vaurastuttaminen, vastarinta ja vatsa-rinta, erityisesti tissit. Konsernin missiona on entistäkin tiheämmän päivitystaajuuden lisäksi pyrkimys kirjoittaa huomattavasti useammin. Konglomeraatin motto tiivistyy ajatukseen “enemmällä vähemmän” - näin mitvit.net liittyy monien muiden kaupallisten toimijoiden rintamaan.

Tavoitteita alkaneelle kvartaalille ovat mm.

- lukijamäärien kolminkertaistaminen
- journalistisen uskottavuuden kahdeksantoistakertaistaminen
- mainostulojen kasvu miljoonaluokkaan
- kynsisienen karkottaminen
- suuri suomalainen blogiskuuppi
- suuri suomalainen d-kuppi
- pekonimakkaravoileipä
- absinttiriippuvuus
- päästä kerran edes kärkeä kastamaan
- kirjoittaa joskus edes yksi hyvä merkintä

Tällä hetkellä mitvit.netissä on vielä paljon keskeneräistä. Paikka on siis vielä remontissa. Ts. mitvit.netillä on puolukkapäivät. Ts. maalarit ovat talossa. Ts. mitvitillä on nipponit. Ts..ihi…ÄH… Mutta uskoaksemme jo ennen hippikesää 2068 paikka saadaan edustuskuntoon. Olisimme pahoillamme, mutta psykopatiamme estää kaikki inhimilliset tunteet. Joskin voimme toki imitoida emootioita, joten: pahoittelemme törröttäviä nauloja.

Lisäksi pyydämme jo etukäteen anteeksi tuottamaamme mielipahaa kaikilta Suomen pääministereiltä.

Kahvi- ja pullatarjoilu lähimmässä kapakassa.

Saako lähettää perveisiä?

Oikeastaan tarkoitus oli hieman vakavoitua ja vähentää turhaa hölinää. No jaa. Katsotaan. Ai niin. Tuossa oikealla piti olla Voiman Adbusters-vastamainoksia, mutta eivät ole vastanneet lupakyselyyni, joten ajattelin sitten käyttää tilaa taidenäyttelyalustana. Tällä hetkellä näyttelyssä on tuollaista impressionistista fiilistelyä, koska eihän sitä näin aluksi halua mitään kauhean raskasta ja merkityksillä ladattua esille laittaa. Sitä paitsi tuo kaveri jolla on huilu hanurissa jaksaa aina kikatuttaa.

[kirjoitus kuuluu esseekokoelmaan "saatan olla kännissä, mutta en minä sentään mikään älykäs ole"]

Siinä, pukuvuokraamon sovituskopissa, minä, David Lee Rothschild, Van Houten-yhtyeen ex-solisti ja investointipankkiiri, dinosaurus, ummehtunut tuhnu menneestä maailmasta, sumujen säärten prinssi, olin, kiskomassa frakkipaitaa miehekkään mutta silti niin maskuliinisen ylävartaloni suojaksi. - Hah hah haa, tänään on se päivä, kun neljän vuoden uurastus lopulta palkitaan - pääsen vihdoin ISOIHIN kuvioihin, ajattelin korostaen mielessäni sanan “isoihin” versaalilla korostaakseni kuvioiden suuruutta.

Sillä olihan totta, että SanomaWSOY oli juuri ottanut haltuunsa koko suomalaisen mediakentän. Seuraamistani viestimistä Jallu ja Mustanaamio olivat ainoat, joissa ei vielä ollut Erkon klaanin äärettömän symbolilla varustettua verenpunaista vesileimaa. Tuo pirullinen leima, jonka kumollaan oleva kahdeksikko muistutti Erkon äärettömästä omaisuudesta, äärettömästä pahuudesta ja äärettömästä vallasta suomalaisessa kansalaiskeskustelussa tuntui tarttuvan nykyään kaikkiin viestialustoihin kuin virus, joka oireilee jättämällä taudinkantajaan verenpunaisen ääretön-symbolin. Tai näin minulle oli kerrottu, sillä ainoat seuraamani viestimet olivat patjan alla rypistynyt Jallu vuodelta 1983 sekä Mustanaamion vuosikerrat 1976-1982 .

Viimeiset uutiset olivat kertoneet, että Sanomasalaseura oli ostanut Biologilistan - tai jonkin sellaisen. Nyt Helsingin Sanomien demoniset työläiset päätoimittajansa lasiastalon emännän, tuon kvartsihiekasta, soodasta ja kalkkikivestä valmistettua nuijaa viuhuttavan nikkelirouvan johdolla olivat kutsuneet suomen merkittävimmät bloggaajat voideltaviksi sanomataloon, nykytaidetta varjostavaan läpinäkyvään Mordoriin joka moderneine ravintoloineen ja hyvinvarusteltuine kirjakauppoineen sykki ikiaikaista pahuutta. Tästä kaikesta heräsi vain yksi kysymys: mihin se naispaholainen oikein toimittaa niitä päitä? Siihen makasiinien tontilla olevaan kuoppaan?

Kiskoin frakkihousut pullistelevien, rypsiöljyllä voideltujen reisieni yli, heilautin rukiinvaaleat viikinkihiukseni hidastetusti taaksepäin ja iskin silmää peilikuvalleni: - valmis, oi taivaassa tehty, sinä ‘88 ekonomimatrikkelin komein alisuoriutuja. Valmis kertomaan kahdentoista askeleen ohjelmastani, miten blogilistaa tulisi kehittää, jotta sekä kirjoittajien henkisen, että kaupallisten toimijoiden taloudellisen pääoman kasvu olisi taattu. Valmis esittämään miimisesti uskomattoman syväluotaavia visioita blogikirjoittamisen uhista ja mahdollisuuksista. Valmis tarvittaessa myös esittelemään genitaalejani. Tarkastin taskuni: Lompakko, check. Pikkusikarirasia, check. Harmaa hattu, check. Muistilappu, jossa ystäväni Pertti “Speed” Pasasen kirjoittamia humoristisia anekdootteja, kuten “sun äitis on niin läski, että sillä on oma postinumero”, check, Nyljetty mangusti, check. Kutsu, ch… PERKELE!1!lol!1

Kopeloin pikaisesti kaikki omani sekä pukuvuokraamon sievän vuokraajattaren taskut, mutta kutsua ei löytynyt. Juoksin vyö kielen alla kotimetsääni, ryömin frakkihousut savessa kotikolooni ja tarkastin tietokoneeni inboxin, outboxin, di-boxin, roskapostisuodattimen, kahvisuodattimen sekä jättiläismäisen tammikaapin, jossa säilytän “niitä” joista puhuttaessa isketään “silmää”. Ei. Ei kutsun kutsua.

Kiukkuni nousi maakuoppani maissipiipusta mustana kuin merimetso aina stratosfääriin asti, josta se jatkoi matkaansa kauas blogosfääriin. Jumalauta. Kerran minäkin olin jotain. Kerran minä kuuluin sisäpiiriin. Kerran minua kutsuttiin tasankojen vaeltavaksi hotdog-myyjäksi. Kerran minutkin kutsuttiin lapseni ristiäisiin. Kerran minäkin kirjoitin hauskan merkinnän, katsokaa vaikka: Archive error, text not found. Kuinka te saatatte olla kutsumatta minua tilaisuuteen, josta saattaa riippua maapallon ilmastokehitys sekä tanskalainen harmaasuolattu kinkku?

Toki päivitystahtini on hidastunut lähes olemattomaksi, en ole kyennyt vuoteen muodostamaan järjellistä lausdaadaaolethippa, lukijamääräni ovat romahtaneet, äitini kieltää minut ja koiranikin nylkyttää mieluummin postilaatikkoa kuin jalkaani mutta hei Hesarin jätkät? Näytänkö minä joltain moukarilta, jota kuka tahansa voi viskellä? Te olette nyt kakkalistallani. Juuri niin, siellä missä ennestään ovat mm. se urheiluvälinemyyjä joka tarjosi minulle taitoluistimia nyrkkeilyhanskojen sijaan, lähikaupan lihatiski, libertarismi, antidopingtoimikunta, Matti Vanhanen, Apple, internet ja kikherne.

Mutta minä kostan. Kostoni on oleva kauhea, niin totta kuin jouduin lunastamaan vuokraamani frakin “määrittelemättömien eritetahrojen johdosta”. Minä kostan vitsauksilla kuin Vanhan Testamentin Jumala egyptiläisille ikään: minä palkkaan Heinäsirkan laulamaan sanomatalon aulaan, lähettelen ystäväkutsuja Facebook-tileillenne ja postitan teille r’n'b -levyjä. Niin, ja linkitä kaikkiin uutisiinne. Twing-twing.

Luulette varmaan että vihassani peruutan Helsingin Sanomien tilauksen, mutta ei, vaan jotain vielä kauheampaa. Hah-haa, Hesarin väki, minä tilaan lehteänne vielä kymmenen lisää ja virtsaan joka aamu niiden päälle. Mahtaa teitä sitten siellä silkkipersehansikastoimituksessa viiksettää! Ei, ei sittenkään, vaan minä pissin aamuisin suoraan postilaatikkooni, sillä kuten amerikanserkkuni Tom Collins tapaa sanoa “revenge is a dish best served cold”, ja ulkona nyt on aika tissejäjäätävän kylmä. Hah-hah-haa, kaikki muutkin postit kastuvat. Ime siitä, Itella.

Ja teille, hyvä blogisisäpiiri, minä sanon: minä tiedän, missä kokoonnutte huomenna. Minä tulen sinne kutsumatta ja nöyryytän itseäni. Kyllä, minä kostan kauhealla tavalla: minä käyttäydyn huonosti, nostan jalat pöydälle, kerron rasvaisia juttuja, nautin rasvaisia snackseja, kopeloin tissejäni, irvistelen rumasti ja kaadan drinkkinne ( mikä on sikäli luontevaa, että olen joutunut blogini mainostulojen romahdettua ekstraamaan tarjoilijana). Luojan tähden paetkaa. Edes vähän. Hah-hah-haa.

Loppuun pikku arvoitus: Mitä kiertokyselyihin mieltyneet bloggaajat puuhaavat pikkujouluissa:
Vetävät meemipleksit.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, tuo hymyilevä lähikauppias ja kokoomuslainen liberaaliloikkari järjesti viikko sitten alamaisilleen iloisen yllätyksen. kauppatieteiden maisteri Juspan (saanhan kutsua sinua Juspaksi) sananmukaisesti raikas aloite yksityisautoilun lisäämisestä kaupungin keskustassa otettiin meillä perse-Espoon kokoomusnaisten skumppa-tupperwarejuhlissa vastaan kikatellen ja Gunillan uutta kettupuuhkaa ihastellen.

Juspa esitteli visioitaan kaupungin metallisesta elävöittämisestä hotelli Kämpin peilisalin köyhänselkänahkamatolla. Neuvonantajana Juspan korvaan suloisen vihreää kahinaa hönki tavaratalo Stockmannin varatoimitusjohtaja Heikki “Gríma” Väänänen, joka on juuri se kaveri, jonka olen aina halunnut kaupunkini viihtyvyysarkkitehdiksi.

Väänänen värisytti seteliselkärangastaan mm. seuraavan ikimuistoisen näkemyksen:

“Joukkoliikenteen eteen on jo tehty paljon: metro, raitiovaunut ja bussilinjat toimivat. Nyt on yksityisautoilun vuoro.”

Humauksenkaltaisesta leimahduksesta tulee elävästi mieleen seksuaalivalistuksen saralla kehittelemäni yksityisajatus, joka kuuluu kutakuinkin:

“Aidsin vastainen työ on ollut tehokasta, nyt on aika panna ilman kondomia.”

Mutta en minä sitä ääneen kehtaisi sanoa.

Niille pelleille, joiden mielestä kaupunkia elävöittävät viheralueet, kävelykadut, matalan kynnyksen kulttuuritarjonta, kansalaistoiminta ja muu ituhippiskeida, dynaamisella duolla on lyödä tapiirin häntäluu kurkkuun:

“Yhteinen näkemys oli, että autoilun helpottaminen on pääasia, jos keskustaan halutaan lisää eloa.”

Saako lähettää terveisiä? Toivoisin keskustaan lisää valtavia kauppakeskuksia Seduloineen ja pari konserttimusiikkiin erikoistunutta hypersalia. Esmes Kaapelitehtaan paikalle mahtuis hyvin.

Mihin tarvitaan vihollisia kun on tällaisia kaupunginjohtajia?

Vaan on kaupunginjohtajilla alaisia. Viime kesän pohjakosketuksen raapaisi Helsingin kaupungin markkinointipäällikkö Kari Halonen, jonka kaupallinen manifesti syvensi jo ennestäänkin suurisydämistä rakkauttani myyntiedustajiin niin, että jouduin leikkauttamaan itselleni markkinapallolaajennuksen.

Halosen pörssissä Helsinki näyttäytyy “idän ja lännen kohtauspaikkana, eräänlaisena pohjoisen Istanbulina”, jona se näyttäytyy minullekin aina kun olen piikittänyt lasinpesunestettä supraoptiseen tumakkeeseen.

Halosen kuolemattoman eksoottinen visio myydä Helsinkiä venäläisille turisteille jonkinlaisena pikku Pietarinpihana on toki lähes raamatullinen. Erityisesti on kuitenkin nostettava propellihattua tämän kyberhanuristin itsevarmuudelle leluvenäjäfantasian esiintuomisessa:

Halosta ei huolestuta helsinkiläisten tunteet itäbrändin suhteen. “Minua eivät kiinnosta henkilökohtaiset tunteet, jotka voivat olla paikallisella väestöllä, jos se kerran myy.”

Tämä nyt aika hyvin summaa sen, mitä olen aina epäillytkin näistä brandyhemuleista. Onko sellaista röyhkeyttä keksittykään, joka saisi kaupunkilaiset hermostumaan? Kuinka kauan voi ottaa halosta perseeseen? Että haista vittu vaan, rakkaudella, työnantajasi.

On markkinointipäällikkö toki ennenkin sieniä syönyt. Vuonna 2004, ennen päällikkyyttään silkkana sihteerinä Halonen diilasi Stadia hieman toisin:

“Olemme kehittämässä imagoa nykyistä nuorekkaammaksi ja suvaitsevammaksi, joten homokulttuurin kehitys on meille myönteinen asia. Lisäksi homoturistit käyttävät matkoillaan paljon rahaa. He ovat yksi suurimmista kuluttajaryhmistä.”

Että miten se nyt menee: nuorekas ja suvaitseva, vai keisarillinen, ummehtuneen epävakaa ja mahorkan kellastama? Me täällä iMitvitin toimituksessa tarjoamme Helsingin kaupungin markkinointi-innovaattoreille innovatiivisen markkinointi-idean: Hyödynnetään raikkaasti tsaarinaikaista karhumaisen dramaattista ratsusoturi-eksotiikkaa ja sateenkaarinykyisyyttä ylpeästi korkokengitettyine karhumaisine orhineen. Ei se ole tyhmä joka myy, sanotaan. Tähän ei pysty edes japanilainen: yhdistetään helsinkimeklarin visiot ja kaupataan kaunista kotikaupunkiamme homokasakoilla!

Jos kaupunginjohtaja Juspan ideat toteutuvat, voidaan kuvaan liittää myös savusumu.(kirjoituksen johdosta toimituksen perse-sanat ovat päässeet tilapäisesti loppumaan. Lahjoituksia otetaan vastaan Harrin Nakilla lauantaina klo 03:20)

Nykypäivän tv-tarjonta on sikäli kiinnostavaa, että se ei ole lainkaan kiinnostavaa. Reality-tv, tuo formaateista edullisin ja tuhoisin, tuntuu olevan vähän kuin hip hop -skene: kaikki merkit viittaavat ohimenevään muoti-ilmiöön jolle nauretaan nolona kymmenen vuoden kuluttua, mutta oikku ei vaan suostu kuolemaan.

Olen joutunut pari kertaa vastentahtoiseen kosketukseen kiusallisen elinvoimaisen todellisuustelevision kruunujalokiven, Big Brotherin kanssa. Ensimmäisessä katkelmassa väli-Korson lukion tyhmin mutta anteliain virtsa-alma hehkutti olevansa niin tavattoman seksuaalinen, niin tavattoman seksuaalinen, että Kallion pornokulman kumi-Annekin räjähtää kateudesta.

Toisessa näkemässäni pätkässä kaveri, joka näytti lähinnä Kokoomuksen suorittamassa hirvittävällä tavalla pieleen menneessä tieteellisessä kokeessa syntyneeltä protohirviöltä, tumputti peiton alla.

Sitten minä tapoin its

Jos tosi-tv meneekin koko ajan älyttömämpään suuntaan, on vastapainoksi mukavaa, että draamapuolella aiheet ovat arkipäiväistyneet: kallonkutistajalla kitisevä mafiapomo, jazzruohoa kasvattava yksinhuoltaja ja hautaustoimiston harmaa arki kelpaavat jo useamman kauden käyttövoimaksi. Kun nykylukiolaistenkin medialukutaito, maku ja ymmärrys tuottajien vastuusta sekä yhteisestä ärsykeympäristöstä ovat kohonneet jo katosta läpi, tervehdin ilolla tätä kansanterveysministeriön suosittamaa sarjaa, joka kertoo lempeästi tavallisista ihmisistä arkisten, ahdistavien ja hoitamattomana kivuliaidenkin asioiden puristuksessa. Sarjan valttikortteja ovat lämmin tamperelainen teekkarihuumori, toiminnan lomaan upotettu terveys- ja hygienianäkökulma sekä vitun kauniit ihmiset. Siis ystävät, huomenna, mainoskanavalla:

Tiiserinä paljastettakoon, että ensimmäisessä jaksossa kuvan oikeanpuolimmainen, Restylanissa marinoitu töröhuulitsigu herää ymmärtämään, että kiusalliset vaivat eivät pesi vain yläpäässä.

Parasta viihdettä heti genitaalialueelle kohdistuvien potkujen jälkeen on seurata housut kintuissa yllätettyjä, koukussa kiemurtelevia ihmismatoja, jotka yrittävät vängätä hevospaskaa sisäfileeksi. Lajin mestareita ovat perinteisesti olleet urheilijat (talonmies on syyllinen) ja poliitikot (en vetänyt henkeen).

Kuluvan kvartaalin mitään en oo ottanu -palkinto myönnetään YLEn Dokumenttiprojektin tuottaja Ilkka Vehkalahdelle, jonka koukuttavilla lausunnoilla olen pitkin viikkoa lannoittanut seinäruusujani sekä hoitanut pahaksi äitynyttä jalkasilsaa.

Yleisradio näyttää parin viikon aikana massiivisen Why democracy -projektin hedelminä syntyneet 10 demokratian tilaa maailmassa valottavaa dokumenttia. Hieno homma.

Paitsi ettei aikonut näyttää. Ylen alkuperäinen suunnitelma oli näyttää yhdeksän dokumenttia ja jättää yksi, Muhammed-pilapiirroskriisiä käsittelevä dokumentti pois. Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen ja kysyi Vehkalahdelta syytä yhden dokumentin pois jättämiseen ja tuli käynnistäneeksi sitcomin, johon ei käsikirjoittaja pysty. Suomen ampumahiihtoliiton luvalla poimimme kuluneesta esityskaudesta parhaat palat:

Hänen [Vehkalahden] mielestään Muhammed-pilapiirrokset ovat aihe, joka on jo liian kulunut ja kauttaaltaan käsitelty.(HS)

“Sarjan elokuvien mahduttaminen ohjelmistoon ei ole ollut helppoa.”(IV)

“Ensimmäinen syy on, ettei mikään Suomen kanavista ollut kiinnostunut siiä. Dokumenttiprojektiin en yksinkertaisesti saanut sitä mahtumaan.”(IV)

“Olin odottanut siltä hyvän dokumentin ominaisuuksiin kuuluvaa kolmatta ulottuvuutta, että olisi menty askel pidemmälle. Tarkoitan, että elokuva olisi auttanut meitä ymmärtämään, ettemme ymmärrä mitään siitä, miten pyhä ja koskematon joillekin uskonto voi olla.”(IV)

TV2:n kanavapäällikkö Ilkka Saari kiistää, että Bloody Cartoons -dokumentti jäisi Suomessa näkemättä sen arkaluontoisuuden vuoksi. Päätös lähettämättä jättämisestä tehtiin Ylessä dokumentin aiheen perusteella jo ennen sen näkemistä. Saari kuitenkin korostaa, että “päätökseen ei liittynyt mitään sananvapausproblematiikkaa”.(HS)

Siis hetkinen: yhdeksän muuta dokumenttia saatiin vaivattomasti sijoitettua ohjelmakarttaan, mutta sitten sen yhden kohdalla oltiinkiin ihan, että ei mahu, ei vittu vaan mahu - oho, kato, tää olikin tää Muhammed-dokkari. Toisalta, dokumentti oli Vehkalahden mielestä huono, siis tää dokkari on ihan kaksiulotteisesta perselandiasta, joten sitä ei ole syytä esittää, joskin päätös pois jättämisestä tehtiin aiheen perusteella dokumenttia näkemättä. Sitä paitsi mikään kanava ei oo ees kiinnostunu tätä lähettämään, kun tää on niin last season. Tietokonemies saattaisi tässä vaiheessa kysyä, että WTF? Se, että päätöksessä ei nähdä sananvapausproblematiikkaa lienee kyllä mukavasti linjassa vaikkapa Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Khodr Chehabin, pääministeri Matti Vanhasen tai islamilaista puoluetta perustavan Abdullah Tammen näkemysten kanssa.

Missään nimessä aihe ei ole ainakaan kulunut tai liian käsitelty. Suomessa aihe on pikemminkin kuoliaaksi vaiettu. Ainoa, joka on yrittänyt saada aiheeseen jotain tolkkua on ollut rohkea sarjakuvataiteilija Ville Ranta, mutta vailla tukea Ranta on ollut kuin todistajitta metsässä kaatuva puu. Erityisen ajankohtainen, sanoisinko suorastaan kultaturboplatina-ajankohtainen, aihe on tietenkin ruotsalaistaiteilija Lars Vilksin Muhammed-piirrosta seuranneen kohun ja tapporahatarjouksen johdosta.

Pienen totuudenkaltaisen lurauksen Vehkalahti Helsingin Sanomissa kuitenkin päästää pakenemaan:

“On myös oikeus sanoa ei. Samaan tapaan voi sananvapauden nimissä päättää, että elokuvaa ei lähetetä. Sen nimissä ei voi vaatia, että käsitellään sananvapautta.”

Lause on täysin käsittämätön, mutta luulen ymmärtäväni tausta-ajatuksen. Ei, en ymmärräkään… sanavapauden nimissä ei voi vaatia että käsitellään sananvapautta? Mikäs… ai jaa, pääni se vain räjähti. Oikeus on toki sanoa ei, mutta miksi ei voinut heti sanoa, että kyse on harkitusta poliitisesta päätöksestä?

Ilmeisesti Hesarin painostuksen johdosta dokumentti onnistuttiin lopulta ihmeenomaisesti prässäämään niin pieneksi, että sille löytyi Ylen ylitsepursuavalta ohjelmakartalta oma pikku kolo. Vehkalahti perustelee:

“En halunnut, että esittämättä jättämisestä vedettäisiin vääriä johtopäätöksiä.”

Miten tämän nyt kauniisti sanoisi… kaatunut maito… myöhäistä itkeä nännänännä paskat housussa… ei, en minä keksi.

Vaikka dokumenttiprojektin kotisivu ei asiasta tiedäkään, dokumentti Usko ja pelko (Bloody cartoons) nähdään TV2:lla ensi tiistaina klo 23. Dokumentissa näytetään myös kohutut pilapiirrokset. Kannattaa katsoa, lupaan, ettei sielu karkaa (tiiseri.)

lainatakseni dokumentin ohjaaja Karsten Kjæria:

“Mitä siellä Suomessa oikein on meneillään?”

(HS:n uutiset aiheesta: 1,2,3,4)

Harmaan hatun seuraavaa proosapostausta odotellessa tällainen vähän kevyempi välipala. Niin, kaikki muu on silkkaa palaa Harmaan hatun proosapostausten välissä. Mmmm proosaa…

Siinä minä olin etunojassa, käsi housuissa, housut käsinojalla, kalastamassa kasiraitamankassani pyörivältä Simpsonien kuudennelta tuotantokaudelta koomisia ideoita käytettäväksi nettihuumoripalstallani. Äkkiarvaamatta, nk. puskasta, ampui suomentaja: “Lisa on ice”, jakso, jossa epäurheilullinen Lisa löytää itsestään jääkiekkomaalivahdin, oli kääntynyt kotikielelleni - hella palakoon en tiedä kenen toimesta, missä tilassa, minkä vaikutuksen alaisena tahi alastomana - muodossa “Lisan liukkaat”. Lisan liukkaat! Lisan liukkaat… ei, minä en pysty.

Käännös tuo mieleeni hienon Pan’s Labyrinth elokuvan, josta käytetään suomalaisessakin levityksessä tylsästi englanninkielistä käännösnimeä - mikä on täysin vailla perusteita ja siten anteeksiantamatonta. Aiheesta käytiin ensi-illan aikoihin jonkin verran keskustelua Nyt-liitettä myöden ja kaikenlaisia mielikuvituksettomia “Faunin labyrintti” -käännöksiä ehdotettiin, vaikka nähdäkseni oma ehdotukseni panin sokkelossa on ilmiselvästi ylivoimainen.

Rakkaat elämästä ja linkeistä päiväkirjailevat vihamieheni, jotta universaali totuus ei unohtuisi, on syytä muistuttaa universaalista totuudesta:

Ja terveisiä sille (PA?), joka oli heti edellisen kirjoitukseni jälkeen googlannut sanaparia lupsakka arjalainen, oletettavasti päästäkseen tuhahtamaan kutakuinkin “wanha!”: 0MITTU!!! SPN!!!1!23456789!**SPN=sika paljon nauruja

“Ukko Nooa, ukko Nooa oli kunnon mies.
Kun hän meni hissiin,
potkas naista tissiin.
Ukko Nooa, ukko Nooa oli kunnon mies. ”
(Bellman/tuntematon)Kun aloittaa kirjan luvun, pekonipaketin tuoteselosteen, blogikirjoituksen tai testamentin lyyrisellä lainalla, se ikään kuin ylevöittää tekstin ja virittää lukijan alitajunnan oikealle taajuudelle. Onhan myös niin, ettei mikään ole verkkokirjoituksissa kiinnostavampaa kuin pitkät lainaukset musiikkikappaleiden teksteistä, unikertomukset tai kirjoittajan valovoimaisen persoonan karheikkoja kampaavat meemit ja testitulokset.

Minä olen mustavalko-Salora. Kolhittu, suriseva, lahjusskandaaleissa ryvettynyt ja kerta kaikkiaan vailla scart-liitintä.

Keskeiset piuhani on juotettu yhteen aika-avaruudessa, jossa miehet tepastelivat sukkahousuissa, mainosten iskusana oli “halpa”, nopeiden silmänliikkeiden takana nousivat sienipilvet, pornolehti oli ylellisyystavara ja kahmintaan tähtääviä elämänvalintoja halveksittiin avoimesti.

Kirjauduin Facebookiin. Vastoin sääntöjä en omalla nimelläni, mutta joillekin tunnistettavalla.

Arvostan ystävyyttä, ehkä enemmän kuin mitään muuta. Ystävyys on bonsai, ystävyys on lisäproteiini, ystävyys on Kaaban musta kivi, ystävyys on ilmainen muuttoapu. Minä olen huono ystävä. Joku sanoi joskus, että ainoan lapsen peruskokemus elämästä on yksinäisyys - ehkä sitä oppii vaalimaan, pukemaan päähänsä harmaan hatun. Anteeksi ja kiitos, ajattelen teitä paljon.

Facebook-naamoilla on satoja ystäviä. En ymmärrä. En ole elämässäni edes tavannut niin montaa ihmistä. Minä kun toivon, että onnistuisin pitämään kiinni edes niistä muutamasta. Hilpari Moelanen is hyvin kummastunut. Hilpari Moelanen is ei halua to be the most likely to succeed friend in kenenkään network.

Vastoin sääntöjä en omalla nimelläni. Anonyymi vellihousu. Epäuskottava pelkuri. Sanojen paino kuin etiopialainen sumopainija. Identiteetti? Mä oon Vanhasen Masa ja mä toimin Suomen valtiolla pääministerinä. Kuva? Mitä ihmettä te sillä tekisitte? Laittaisitte kehyksiin?

Jos kaikki maailman ihmiset kerättäisiin Kuopion torille ja megafoniin huudettaisiin ensin syntymässä annettu nimeni, sitten tämä päiväkirjanimimerkki, kääntäisi jälkimmäinen enemmän päitä. Identiteetti? Kun ei ole sitä oppiarvoakaan. Kuva? En minä halua lompakkoonne (voin kyllä ottaa lompakkonne). Sanat? Painavat mitä painavat.

Minä nyt olen tällainen lupsakka arjalainen.

Jos minä vastoin kaikkia laskelmiani joskus kuolisin, toivoisin että nekrologini olisi kutakuinkin seuraavanlainen:

Hilpari Moelanen, syntyi pienenä, kuoli keskikokoisena. Jossain siinä välissä kykynsä mukaan rakasti, hetkittäin ihan onnistuneesti. Teki kai se jotain hommiakin.
Kirjoittaja on Moelasen pitkäaikainen yötoveri

Lähetäänkö kaljalle?