MiTViTpääministerin morsian

Ajankohtaisen kakkosen lupamaksuillassa viime tiistaina keskusteltiin Yleisradion merkityksestä ja rahoitusmalleista sekä tv-ohjelmien ja -kanavien sisällöistä. Välillä päästiin asiaankin, mutta yhden lyhyen kommentin haluan erityisesti litteroida omalle huoneentaululleni muistutukseksi, johon palaan aina keskusteltaessa eri toimintojen, kanavien tai alustojen mainosrahoitteisuudesta.

Production House-tuotantoyhtiön toimitusjohtaja Liisa Akimof kertoo anekdootin siitä, miksi kaupalliset kanavat hylkäsivät Tahdon Asia-sarjan, joka lopulta päätyi Ylen Kotikatsomoon:

“Alkujaan keskusteltiin kaupallisten kanavien kanssa siitä sarjasta, mutku siinä Mikko Rouhiala sattuu työskentelemään mainostoimistossa, niin se oli sitte taas kaupallisella puolella sillä kertaa se juttu, et se mainostoimisto ois pitänyt muuttaa jokskuks muuks, koska heillä taas on niin tärkeitä sidosryhmiä nää mainostoimistot, jos niitä sitte pilkataan ja mainostoimintaa…”

Ajankohtaisen Kakkosen lupamaksuilta, osa1 | osa 2

06:30
Huh huh, rakas päiväkirja. Tsihi. Dynaamisten Daamien tupper vare juhlat venähtivät pikku tunneille ja taisi siinä tulla pari valko viini lasillista nautittua perintö verotusta, energia politiikkaa ja Peuri Makkarisen pakaroita taivastellessa. Sen gazellin kun saisi joskus valko viini pulloon. Tsihi. Nyt peilistä katsoo petolinnun pe…simäkumppani. Rikon peilin. Noin, olen taas kaunis ja vahva, itsenäinen suomalainen päättäjä.

07:00
Laitan aamiaista. Paahtoleivät kärähtävät pahasti ja huoneistoon leviää savua. Levitän leipien päälle niin paljon hilloa ettei karstaa näy ja syön ne irvistellen. Palohälyttimen vinkunaan heränneen mieheni ärtyneen huolenilmauksen kuittaan toteamalla, että jos tuollaista voi ilmoittaa, tulee mieleen, ollaanko samalla viivalla kuin silloin, kun tätä liittoa solmittiin.

07:42
Autonkuljettaja saapuu noutamaan minua työpaikalleni. Kiireessä mukaan nappaamani kahvimukillinen läikähtää kurvissa takapenkille. Lätkäisen Hesarin tahran päälle ja ilmoitan kuljettajalle, etten missään tapauksessa voi hyväksyä sitä, että kahvin levittämisestä keskustellaan ikään kuin penkkien sotkemisena. Kuljettaja huokaa merkitsevästi, mikä suututtaa minua kovin. Kehotan kuskia harjoittamaan itsesääntelyä. Tsihi.

09:03
Töissä. Aikaisemmin hoidin menestyksekkäästi gulttuuriministerin postia ja nyt olen sitten tämmöinen viestintä ministeri. Siirtelen papereita vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Noin, noin, hyvältä näyttää. Minä se vaan viestintä hommia hoitelen. Lallalaa minä olen pikkutyttö posteljooni, posteljooni, posteljooni. Eikä mua ilahduta mikkään muu, kuin siniset silmät ja suljettu suu. Tsihi.

10:52
Poliisimestari Gifu soittaa. Kertoo karhealla äänellä, että ovat poikien kanssa koko viime yön juoneet kepua ja katselleet porkkaa, eli poketsua eli borkandeeria. Tsihi. Ovat nyt porukalla tulleet siihen tulokseen, että tarttis vähän viritellä suodatinta. Ja että haittaako, jos sujautetaan sinne listalle vähän homostelua ja huumeita, kun onhan se nahkatrumpetin töristely karmean näköistä ja kaljatkin on lopussa. Pidän ideaa hyvänä, korostaen, että pelisääntöjen on oltava samoja ei-sähköisessä ja sähköisessä maailmassa. Paitsi että sähköisessä maailmassa saa helpommin sähköiskuja.

12:02
Lähtö eduskunnan ruokalaan lounaalle, jonka oheen olen sopinut lehtihaastattelun. Matkalla kuulen virka-auton ikkunasta koululaisten keskustelua: “se joka haukkuu on ite ja sen napa paukkuu ja se joutuu mustalaisen räkälaukkuun”. Olen tekemäisilläni ilmoitusta vähemmistövaltuutetulle kun saankin nerokkaan idean.

12.57
Avaudun toimittajalle eduskunnan ruokalassa, kuinka minua on syytetty siitä, että en tiedä mistä puhun. Minua syyttävät eivät taida tietää mistä he itse puhuvat. Tsihi, lälläslää. Lukkoon ja avaimet marinaadien hautaan.

15:17
Vierailu kaupunginkirjastossa. Keskustelen kirjastonhoitajan kanssa lapsipornoa mainostavista kirjakaupoista ja maailmankirjallisuuden huonoimmista analogioista. Kun bibliohoitsu kääntää selkänsä, suttaan mustalla tussilla Nabokovin Lolitan selkämyksen peittoon. Sisällöstä en ole kiinnostunut. Tsihi, siinähän etsivät kirjaansa, senkin petomaanit.

16:32
Takaisin toimistolla. Syötän tietokonemoguli Bill Buffalon Suomen koululaitokselle hövelisti ilmaiseksi lahjoittamaan Msn search-hakukoneeseen nimeni ja lueskelen viimeisimpiä itseäni koskevia kirjoituksia. Miksi ne eivät voi vaan tykätä minusta? Jos olisin maailman diktaattori ja kirjakaupassa olisi minua kritisoivaa materiaalia, niin poliisi kävisi hakemassa sen pois. Ihan samalla tavalla pitää toimia sähköisessä ympäristössä. Päätän kirjoittaa muistion aiheesta Poliisimestari Gifulle.

17:29
Viimeistelen muistion, jossa ehdotan, että suodatuslistalle lisätään kaikki sivustot, jotka eivät sisällä nimeni yhteydessä sanaa ihana. Loppuun piirrän hirsipuussa roikkuvan tikkunörtin ja kirjoitan: Mitti Nakki on tuhottava. Tsihi.

18:55
Matkalla kotiin mietin vähän ahdistuneena, miksi ajatuksiani niin kiivaasti vastustetaan. Tulen siihen tulokseen että kaikki ovat tyhmijä ja mölöpäitä, mutta päätän kuitenkin varmuuden vuoksi vaihtaa tulevaisuudessa hillitympään huulipunaan.

20:34
Koska olen viestintä ministeri, katson televisiosta uutiset, sillä ovathan kai nekin tavallaan viestintää ja siten ehkä liittyvät ministeriöni toimialaan. Uutisissa tulee kuitenkin vain jotain tyhmää sotaa. Nykäisen töpselin seinästä ja sota loppuu.

21:17
Olen ajatellut perustaa työ ryhmän, joka pohtii intternettiä ja meediaa ja lapsien oikeuksia, tietty. Ryhmään kuuluisi ainakin mediakasvattaja O.B Laden, vanha ystäväni Laestadiuksen Lasse, perheemme kaksi kääpiösnautseria sekä naapurin Anneli, joka on sitä mieltä että kaikilta pornoraattoreilta pitäis munat leikata saatana. Siitä tulee hyvä ryhmä, varsinainen Suomen sähköinen rintama.

22:15
Selailen kotikoneella uudelleen letkukätisten nöpelöiden ja pornofiilien herjakirjoituksia minusta. Äkkiä huomaan hämmästyttävän seikan: kun laitan kädet silmilleni, teksti katoaa. Kun otan kädet pois, se ilmestyy taas näkyviin. Pois. Näkyviin. Pois. Näkyviin. Pois. En kykene vielä täysin hahmottamaan, mutta luulen, että tässä on ainesta johonkin suurempaan ideaan.

23:30
Nukahdan, mutta näen hirveitä painajaisia, joissa informaatiohirviö tulvii vapaasti ovista, ikkunoista ja savupiipusta sisään. Vedän peiton pääni yli ja painajaiset katoavat. Tsihi.

—

“Viime syksyisen Jokelan draagisen turman jälkeen johtamani tietoyhteiskunnan neuvottelukunta päätti perustaa mediafoorumin arvioimaan median ja internetin roolia lasten ja nuorten arjessa, edistämään lasten ja nuorten valmiuksia toimia sähköisessä viestintä ympäristössä sekä pohtimaan mahdollisia keinoja vähentää sähköisestä viestinnästä lapsille ja nuorille aiheutuvia haittoja. “
Viestintäministeri Suvi Lindén blogissaan

Nettisensuuri Suomessa 2008

[Tämä kirjaelma on omistettu Helsingin Sanomien Katja Marteliukselle, joka auttoi minua vihdoinkin näkemään.]

Rakas ystäväni siellä jossain uudelleenkoulutusleirin ulkopuolella. En voi kirjoittaa pitkään, sillä iltatoimet, kuten katseenhallinta ja peniksenriivintä alkavat pian.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa sinulle jotain, josta et ehkä pidä. Voi ystäväni toivottavasti et täyty mustalla vihalla minua kohtaan luettuasi nämä vaatimattomat rivit.

Muistatko lapsuuden, nuo savusaunan, pujon (atshii) ja järvisilakan tuoksuiset kesät, kun kaikki oli avoinna ja mahdollista? Olimme milloin intiaanipäälliköitä, milloin rakennusmiehiä, perheenisiä räsypeikko sylissämme, rosvoja, poliiseja, rohkeita prinssejä tai alkuasukkaita nahkavöistä tehty kaislahame lanteillamme, pajunoksa uhmakkaasti sojottaen kohti viidakon verenhimoisia petoja.

Ja kuinka hieman myöhemmin veri sormenpäästä valuen vannoimme, että maailmasta tulee parempi paikka meidän, ikuisten ystävien ansiosta. Sydän täynnä kirkasta paloa, mustaa ja valkoista liekkiä, betonista halua kohdella maailmaa hyvin, toimia vastoin isiemme esimerkkiä. Voi kuinka lupasimme olla kohtalomme herroja, kuolemaa uhmaten tallata kallioon näkyvä polku.

Nyt tiedän toisin. Olen syyllistynyt rikokseen. Tiedän, etten voi koskaan olla mitään muuta kuin varoittava esimerkki, muuli joka vetää perässään ikiaikaista taakkaa, häpeän sisälmyksiltä lemahtavaa jätesäkkiä. Rakas ystävä, minun on nyt raskaasti huokaisten pakko tunnustaa tämä: olen valkoinen heteromies.

Olen vasta uudelleenkoulutukseni puolivälissä, enkä vielä täysinoppinut, mutta paljon tiedän jo nyt. Painan pääni häpeästä ymmärtämättä miksi en ole aina tätä ymmärtänyt.

Ihoni melaniinipitoisuus on alhainen. Olen siis valkoihoinen. Oikeastaan tuo suuri elin on lähinnä vaaleanruskean punertavan läikikäs, mutta yhtä kaikki minua kutsutaan valkoiseksi. Minä olen vastuussa suurimmasta osasta maailman pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Olen hävittänyt alkuperäiskansoja, tuhonnut temppeleitä, myynyt orjia, ryöstänyt maat ja kuluttanut luonnonvarat. Minä poltan ristejä pihoilla ja revin lapsia äidin rinnoilta tehtaisiin. Käteni on jatkuvasti jonkun muun taskussa eikä ahneudeltani säästy yksikään henkinen perintö. Vaikka pahuuteni on mittava, henkilönä olen valju kuin saunan porstuassa seisova jalkojenhuuhteluvesi. En värise eksoottisesti ja vaikka kuinka yrittäisin, minä vain köyhdytän ympäröivää todellisuutta ja kulttuuria.

Oi kallis ystäväni, tunnustan myös, että olen kiinnostunut naisista seksuaalisesti. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut loukata ketään, ethän tee ilmoitusta. Yritin vain sanoa, että olen sukupuoliselta suuntautumiseltani heteroseksuaalinen. Muistan aikaa jolloin tämä, kuten ihoni värikään, ei ollut sen merkityksellisempää kuin mikään muukaan vaihtoehto, vaan ainoastaan luonteva ominaisuus. Kuinka väärässä olinkaan. Huomaan nyt miten tämä vamma estää minua syvällisellä tasolla ymmärtämästä kaikkinaista toiseutta. Se on syönyt empatiakykyni suuhunsa ja oksentanut tilalle vastenmielisen hikoilevan tirkistelijän, runkkarin ja pukin jonka verenkierto ja ajatustyöskentely keskittyy jalkoväliin. Vajavuus ei ainoastaan estä minua ymmärtämästä erilaisuutta vaan pakottaa suorastaan halveksimaan muunlaisia kukintoja, tallaamaan päälle ja myrkyttämään niiden juuret. Lisäksi se on amputoinut tyylitajuni peruuttamattomasti.

Edelliset saattaisivat olla anteeksiannettavissa, ellen kantaisi kämmenissäni karvojen lisäksi kaikkein suurinta kuviteltavissa olevaa stigmaa. Rakas ystäväni, minä olen mies. Olen mies siitä huolimatta, että entinen vaimoni on esittänyt toisenlaisenkin mielipiteen. En ole tätäkään ominaisuutta valinnut – olet nähnyt minut alasti joten tiedät että jos olisin voinut, olisin valinnut hieman huolellisemmin – mutta yhtä kaikki, se on kuin jättiläismäinen suodatin, jonka läpi kaikki tekoni valuvat. Minä uhoan, valloitan ja alistan, raiskaan, riistän ja raivoan. Minä ostan ja myyn, hakkaan ja tapan rutiininomaisesti, iloisesti virnistellen ja sotaisia marssilauluja hoilaten. Minä kuolaan kaulukselle ja kuseksin seinille, ja jos kohtaan nöpöttävän nännin, voitte heittää hyvästit vähäisellekin järjen pilkahdukselle, sillä alkukantainen peto minussa on pitelemätön, viettieni veto vastustamaton.

Olen nyt ymmärtänyt, että minun pitää vaieta, koska kaltaiseni ovat olleet aina vallassa. Vuosituhantinen alistaja. Lihaksi tullut perkele. Syvästi vihamielisen kulttuurin luoja ja ylläpitäjä. Patamusta hallitsija. Aluksi en ymmärtänyt, miten voin olla hallitsija, enhän oikein tahdo hallita edes virtsarakkoani, mutta nyt tiedän.

Meillä on täällä leirillä keskittymistä edistävä mantra, joka kuuluu seuraavasti:

Minä olen Aleksanteri Suuri, Napoleon, Sarkozy, Paavi ja Bush. Kanerva, Siitoin, Kummola, Tony Halme sekä Loka-Laitinen. Minä kyttään puistoissa, eduskunnan pylväiden kätköissä, täsmäpommikoneissa, hississä ja lähikaupan hyllyvälissä. Minä vaanin kalapuikkoviiksien jokaisessa karvassa ja kaljavatsan rasvasoluissa; nakkikioskin jonossa, kidutuskammion pimeässä ja jääkiekkokatsomon kaljahuuruissa. Minä riistän, raastan, ravistan ja kylkiluita grillaan; kiivin, kaavin, hiillostan ja typerästi chillaan. Sillä totisesti, minä olen he ja he ovat minä. Eijaa, eijaa.

Niin, kouluttajani eivät ole varsinaisia runoilijoita.

Vihdoin, ystäväiseni, ymmärrän tuon yksinkertaisen yhtälön: vaikka en ole valinnut ominaisuuksiani, ne ovat valinneet minut. Mikään toimepide, katumus tai parannuksen teko ei hyvitä rikostani. Edes huovutettu pipo ja maripaita eivät peitä tunkkaista löyhkää, joka puskee jokaisesta ihohuokosestani vasten alistettujen ryhmien oikeuksia.

Kalleimpani, koulutukseni loputtua uskon, että olen oppinut olennaisen: kunnioittamaan jokaista oikullistakin alistetun toiseuden ilmentymää, täysin riippumatta millaisena se minulle näyttäytyy, tietäen että se on hyvä. Oppinut meemien kytkeytymisen ja oikeiden mielipiteiden ketjuttamisen siunauksellisuuden. Oppinut pitämään turpani kiinni kun puhutaan asioista. Ja ennen kaikkea, oppinut häpeämään itseäni.

Rakas ystäväni, aika loppuu, mutta tahdon vain sanoa, että tämä on hienoa aikaa. Omituista, mutta hienoa. Minulle on sanottu, että saavutan muutamassa vuodessa naurettavuuden saturaatiopisteen, minusta tulee keski-ikäinen valkoinen heteromies. Sen jälkeen alkaa vähittäinen normalisoituminen dementoituneeksi harmaaksi pantteriksi – ja lopulta seuraa parantuminen.

Yhtä asiaa pelkään yli kaiken: mitä mahtaa tapahtua jos ne saavat tietää että syön lihaa?

Päättäisin tämän kirjeen rakkaudella, mutta koska kaltaiseni eivät pysty mihinkään niin ylevään:

anteeksi, ystäväni

m

Olen nukkunut viime aikoina koiranunta sillä mielessäni hölskyvät vain Kalervo Kummolan törröttävät rinnat.

Päivityshuomautuksia ropisee enemmän kuin suklaapatukkavalmistajan Kuulapäätiimille rikossyytteitä. (Onnittelut vaan jo lähtiäänkin älykkäästä kampanjasta. Kyllä mainosmies on sentään ihmisen paras tawara.)

Että pitäisi päivittää kun on tullut luvattuakin. Kuulkaa, jos minä pitäisin joskus edes osan lupauksistani, en ehtisi juuri muuta kuin maksamaan velkojani, tarjoamaan tuoppeja, hieromaan jalkapohjia, noudattamaan lähestymiskieltoja ja ostamaan lapsille joululahjoja.

Niin lapset, nuo tuottamattomat ja itsekeskeiset miniaikuiset. Lapsethan ovat muuten mukavia, mutta kitinä ja vuodot ovat joskus hieman ongelmallisia. No, falskaamisen saa tukittua korkilla mutta olen kehittänyt ratkaisun myös usein toistuvaan vinkumiseen ja kitinään: minä soitan VR:n asiakaspalveluun ja jätän juniorin langoille. Siellä ovat tottuneet kuuntelemaan kummallista ininää ja ratkaisemaan asiat ystävällisesti ja ammattitaitoisesti.

Ah mielen vaellusta, ah arjen aherrusta, ah turhaa tuherrusta. Vaan mitä voin sanoa? Minä taidan kuitenkin olla semmoinen slow-blogging-liikkeen kannattaja. Tämä sopii hyvin yhteen kaikkinaisen tekstuaalisen hidasälyisyyteni kanssa. Nytkin olen taittanut tuollaista 400-sivuista viihteellisen puolelle kallistuvaa romaania joulukuun alusta lähtien ja lienen jossain kolmensadan sivun paikkeilla. Ahdistun aina kovin, kun hypersivistyneet bloginikkarit kehuvat lukevansa jo päivän toista tietosanakirjasarjaa käytyään spinningissä, mentyään naimisiin, katsottuaan kahdeksan kautta Lostia ja nautittuaan itse valmistamansa kahdeksan ruokalajin pekoniaterian. En minä taida pystyä revolverituotantoon vuoteen ulkopuolella. Ja sielläkin vain, jos piilukko lasketaan revolveriksi.

Tuossa aiemmin joku huomautteli myös mitvit.netin ulkoasun sekavuudesta. No, näinhän se on, en minä ole mikään graafinen suunnittelija, mikä taas johtunee siitä, että olen kuitenkin aina ollut tyttöpuolisiin kallellaan.

Tytöistä ja tykkäämisestä juolahtikin merkinnän varsinainen leipä: toki olen aina epäillyt, että Suomi on erotiikan Kerava, mutta jos oheinen on tulikuumaa seksitanssia, on Hilpari Moelasen Pataässän karaokessa pilkun aikaan räväyttämä Dirlandaa klassisen oopperan tähtihetki:

Miss Suomen kuuma seksitanssi.

Ja jos tuo ei vielä vakuuta, mitvit.net tarjoaa ei-vapaaehtoisessa yhteistyössä Ilta-Sanomien kanssa: Missit öljyttyinä. Kyllä, luitte oikein, missit öljyttyinä. Ei jumalauta, missit öljyttyinä. Varoitus: toimii kuin metanoli. Näkö lähtee ja kuula soittaa kissanpolkkaa vielä ensi jouluna. Didadiddan-daa, didadiddan-daa, didadiddan diddan diddan-daa.

Loppuun tiivistettyjä mielipiteitä alkuvuoden ajankohtaisista:

• Anne Holmlund ja netin ikärajat: Täti sinä olet tyttö.

• Matti Vanhanen yleensä: Ei vittu, ei.

• Ilkka Kanerva erikseen: Hajaantukaa, täällä ei ole mitään.

• Eduskunnan häirintäsyytökset: Puskasta on hyvä kiskasta.

• Eduskunnan häirintäsyytetyt: Jokaisessa kansanedustajassa asuu pieni ranskalainen himonussija.

• Hesarin raportointi eduskunnan häirintäsyytöksistä: Lol kalapuikkoviikset tsihi laatujournalismi.

• Kaisa Varis: Krääk.

• Miss Suomi: Daa.

Tässä minä olen, omassa nurkassani. Aloitin maalaamisen ovelta, teippasin listat ja pensselöin reunat huolellisesti, telasin keskustan. Nyt en enää pääse pois.

Arvoisat verkkopäiväkirjafiilit, hyvät kansanedustajat ja poliisi!

Juuri kun mitvit oli muuttunut Suomen vähiten seuratuksi blogiksi, kun kukaan ei halunnut linkata siihen tai lähettää sille kukkia – edes mustia tulppaaneja, kun edes M-real ei huolinut sitä raaka-aineeksensa eikä Vesa Keskinen vuoteeseensa, kun kaikkien inhimillisten ja ysimillisten lakien mukaan sen pitäisi haista haudassaan kasiaisten pilkattavana, levittää se enkelinsiipensä ja nousee tuhkasta kuin kelvoton Tuhkimo tehden itsestään marttyyrin. Tai ainakin itselleen manikyyrin.

Sillä sillä ei ole enää mitään hävittävää. Hävettävää on paljonkin.

Toivotamme teidät siis lämpimästi tervetulleeksi uuden sukupolven vallankumouksellisen nettiblogin juhlalliseen avajaistilaisuuteen.

Uusi, käyttäjäystävällisempi mitvit.net -vaatekomeroportaali sijaitsee internetissä ja on optimoitu mitvitin omalle koneelle. Se ei mahdollisesti näy oikein muiden koneilla, ainakaan Mac-tumputtimilla (toivottavasti). Vikailmoituksia otetaan mielellään vastaan ja niille nauretaan räkäisesti konsernin pikkujouluissa. Loppuillasta Hilpari Moelanen valokopioi perseenkuvia niiden päälle.

Mitvit.netin tekniikka perustuu hyväksi havaittuun malliin, jossa painellaan nappeja ja ruudulle ilmestyy tyhjää mölinää, joka sitten lähetetään julkisesti luettavaksi. Uusin päivitys on aina päällimmäisenä, hieman vanhemmat siinä hetikohta alla. Uusi toiminne on, että Mitvit.net lähettää automaattisesti jokaisen merkinnän myös kaikkien sivuilla kävijöiden sähköpostiin. Näiden sähköpostien kautta saa myös tilattua kätevästi erilaisia plasebokopioita tunnetuista erektiolääkkeistä.

Uudistuneen mitvit-yritysryppään arvot ovat vastaisuudessa asiakaslähtöisyys, egoloogisuus, osakkeenomistajien vaurastuttaminen, vastarinta ja vatsa-rinta, erityisesti tissit. Konsernin missiona on entistäkin tiheämmän päivitystaajuuden lisäksi pyrkimys kirjoittaa huomattavasti useammin. Konglomeraatin motto tiivistyy ajatukseen “enemmällä vähemmän” – näin mitvit.net liittyy monien muiden kaupallisten toimijoiden rintamaan.

Tavoitteita alkaneelle kvartaalille ovat mm.

- lukijamäärien kolminkertaistaminen
- journalistisen uskottavuuden kahdeksantoistakertaistaminen
- mainostulojen kasvu miljoonaluokkaan
- kynsisienen karkottaminen
- suuri suomalainen blogiskuuppi
- suuri suomalainen d-kuppi
- pekonimakkaravoileipä
- absinttiriippuvuus
- päästä kerran edes kärkeä kastamaan
- kirjoittaa joskus edes yksi hyvä merkintä

Tällä hetkellä mitvit.netissä on vielä paljon keskeneräistä. Paikka on siis vielä remontissa. Ts. mitvit.netillä on puolukkapäivät. Ts. maalarit ovat talossa. Ts. mitvitillä on nipponit. Ts..ihi…ÄH… Mutta uskoaksemme jo ennen hippikesää 2068 paikka saadaan edustuskuntoon. Olisimme pahoillamme, mutta psykopatiamme estää kaikki inhimilliset tunteet. Joskin voimme toki imitoida emootioita, joten: pahoittelemme törröttäviä nauloja.

Lisäksi pyydämme jo etukäteen anteeksi tuottamaamme mielipahaa kaikilta Suomen pääministereiltä.

Kahvi- ja pullatarjoilu lähimmässä kapakassa.

Saako lähettää perveisiä?

Oikeastaan tarkoitus oli hieman vakavoitua ja vähentää turhaa hölinää. No jaa. Katsotaan. Ai niin. Tuossa oikealla piti olla Voiman Adbusters-vastamainoksia, mutta eivät ole vastanneet lupakyselyyni, joten ajattelin sitten käyttää tilaa taidenäyttelyalustana. Tällä hetkellä näyttelyssä on tuollaista impressionistista fiilistelyä, koska eihän sitä näin aluksi halua mitään kauhean raskasta ja merkityksillä ladattua esille laittaa. Sitä paitsi tuo kaveri jolla on huilu hanurissa jaksaa aina kikatuttaa.

Nykypäivän tv-tarjonta on sikäli kiinnostavaa, että se ei ole lainkaan kiinnostavaa. Reality-tv, tuo formaateista edullisin ja tuhoisin, tuntuu olevan vähän kuin hip hop -skene: kaikki merkit viittaavat ohimenevään muoti-ilmiöön jolle nauretaan nolona kymmenen vuoden kuluttua, mutta oikku ei vaan suostu kuolemaan.

Olen joutunut pari kertaa vastentahtoiseen kosketukseen kiusallisen elinvoimaisen todellisuustelevision kruunujalokiven, Big Brotherin kanssa. Ensimmäisessä katkelmassa väli-Korson lukion tyhmin mutta anteliain virtsa-alma hehkutti olevansa niin tavattoman seksuaalinen, niin tavattoman seksuaalinen, että Kallion pornokulman kumi-Annekin räjähtää kateudesta.

Toisessa näkemässäni pätkässä kaveri, joka näytti lähinnä Kokoomuksen suorittamassa hirvittävällä tavalla pieleen menneessä tieteellisessä kokeessa syntyneeltä protohirviöltä, tumputti peiton alla.

Sitten minä tapoin its

Jos tosi-tv meneekin koko ajan älyttömämpään suuntaan, on vastapainoksi mukavaa, että draamapuolella aiheet ovat arkipäiväistyneet: kallonkutistajalla kitisevä mafiapomo, jazzruohoa kasvattava yksinhuoltaja ja hautaustoimiston harmaa arki kelpaavat jo useamman kauden käyttövoimaksi. Kun nykylukiolaistenkin medialukutaito, maku ja ymmärrys tuottajien vastuusta sekä yhteisestä ärsykeympäristöstä ovat kohonneet jo katosta läpi, tervehdin ilolla tätä kansanterveysministeriön suosittamaa sarjaa, joka kertoo lempeästi tavallisista ihmisistä arkisten, ahdistavien ja hoitamattomana kivuliaidenkin asioiden puristuksessa. Sarjan valttikortteja ovat lämmin tamperelainen teekkarihuumori, toiminnan lomaan upotettu terveys- ja hygienianäkökulma sekä vitun kauniit ihmiset. Siis ystävät, huomenna, mainoskanavalla:

Tiiserinä paljastettakoon, että ensimmäisessä jaksossa kuvan oikeanpuolimmainen, Restylanissa marinoitu töröhuulitsigu herää ymmärtämään, että kiusalliset vaivat eivät pesi vain yläpäässä.

Parasta viihdettä heti genitaalialueelle kohdistuvien potkujen jälkeen on seurata housut kintuissa yllätettyjä, koukussa kiemurtelevia ihmismatoja, jotka yrittävät vängätä hevospaskaa sisäfileeksi. Lajin mestareita ovat perinteisesti olleet urheilijat (talonmies on syyllinen) ja poliitikot (en vetänyt henkeen).

Kuluvan kvartaalin mitään en oo ottanu -palkinto myönnetään YLEn Dokumenttiprojektin tuottaja Ilkka Vehkalahdelle, jonka koukuttavilla lausunnoilla olen pitkin viikkoa lannoittanut seinäruusujani sekä hoitanut pahaksi äitynyttä jalkasilsaa.

Yleisradio näyttää parin viikon aikana massiivisen Why democracy -projektin hedelminä syntyneet 10 demokratian tilaa maailmassa valottavaa dokumenttia. Hieno homma.

Paitsi ettei aikonut näyttää. Ylen alkuperäinen suunnitelma oli näyttää yhdeksän dokumenttia ja jättää yksi, Muhammed-pilapiirroskriisiä käsittelevä dokumentti pois. Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen ja kysyi Vehkalahdelta syytä yhden dokumentin pois jättämiseen ja tuli käynnistäneeksi sitcomin, johon ei käsikirjoittaja pysty. Suomen ampumahiihtoliiton luvalla poimimme kuluneesta esityskaudesta parhaat palat:

Hänen [Vehkalahden] mielestään Muhammed-pilapiirrokset ovat aihe, joka on jo liian kulunut ja kauttaaltaan käsitelty.(HS)

“Sarjan elokuvien mahduttaminen ohjelmistoon ei ole ollut helppoa.”(IV)

“Ensimmäinen syy on, ettei mikään Suomen kanavista ollut kiinnostunut siiä. Dokumenttiprojektiin en yksinkertaisesti saanut sitä mahtumaan.”(IV)

“Olin odottanut siltä hyvän dokumentin ominaisuuksiin kuuluvaa kolmatta ulottuvuutta, että olisi menty askel pidemmälle. Tarkoitan, että elokuva olisi auttanut meitä ymmärtämään, ettemme ymmärrä mitään siitä, miten pyhä ja koskematon joillekin uskonto voi olla.”(IV)

TV2:n kanavapäällikkö Ilkka Saari kiistää, että Bloody Cartoons -dokumentti jäisi Suomessa näkemättä sen arkaluontoisuuden vuoksi. Päätös lähettämättä jättämisestä tehtiin Ylessä dokumentin aiheen perusteella jo ennen sen näkemistä. Saari kuitenkin korostaa, että “päätökseen ei liittynyt mitään sananvapausproblematiikkaa”.(HS)

Siis hetkinen: yhdeksän muuta dokumenttia saatiin vaivattomasti sijoitettua ohjelmakarttaan, mutta sitten sen yhden kohdalla oltiinkiin ihan, että ei mahu, ei vittu vaan mahu – oho, kato, tää olikin tää Muhammed-dokkari. Toisalta, dokumentti oli Vehkalahden mielestä huono, siis tää dokkari on ihan kaksiulotteisesta perselandiasta, joten sitä ei ole syytä esittää, joskin päätös pois jättämisestä tehtiin aiheen perusteella dokumenttia näkemättä. Sitä paitsi mikään kanava ei oo ees kiinnostunu tätä lähettämään, kun tää on niin last season. Tietokonemies saattaisi tässä vaiheessa kysyä, että WTF? Se, että päätöksessä ei nähdä sananvapausproblematiikkaa lienee kyllä mukavasti linjassa vaikkapa Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Khodr Chehabin, pääministeri Matti Vanhasen tai islamilaista puoluetta perustavan Abdullah Tammen näkemysten kanssa.

Missään nimessä aihe ei ole ainakaan kulunut tai liian käsitelty. Suomessa aihe on pikemminkin kuoliaaksi vaiettu. Ainoa, joka on yrittänyt saada aiheeseen jotain tolkkua on ollut rohkea sarjakuvataiteilija Ville Ranta, mutta vailla tukea Ranta on ollut kuin todistajitta metsässä kaatuva puu. Erityisen ajankohtainen, sanoisinko suorastaan kultaturboplatina-ajankohtainen, aihe on tietenkin ruotsalaistaiteilija Lars Vilksin Muhammed-piirrosta seuranneen kohun ja tapporahatarjouksen johdosta.

Pienen totuudenkaltaisen lurauksen Vehkalahti Helsingin Sanomissa kuitenkin päästää pakenemaan:

“On myös oikeus sanoa ei. Samaan tapaan voi sananvapauden nimissä päättää, että elokuvaa ei lähetetä. Sen nimissä ei voi vaatia, että käsitellään sananvapautta.”

Lause on täysin käsittämätön, mutta luulen ymmärtäväni tausta-ajatuksen. Ei, en ymmärräkään… sanavapauden nimissä ei voi vaatia että käsitellään sananvapautta? Mikäs… ai jaa, pääni se vain räjähti. Oikeus on toki sanoa ei, mutta miksi ei voinut heti sanoa, että kyse on harkitusta poliitisesta päätöksestä?

Ilmeisesti Hesarin painostuksen johdosta dokumentti onnistuttiin lopulta ihmeenomaisesti prässäämään niin pieneksi, että sille löytyi Ylen ylitsepursuavalta ohjelmakartalta oma pikku kolo. Vehkalahti perustelee:

“En halunnut, että esittämättä jättämisestä vedettäisiin vääriä johtopäätöksiä.”

Miten tämän nyt kauniisti sanoisi… kaatunut maito… myöhäistä itkeä nännänännä paskat housussa… ei, en minä keksi.

Vaikka dokumenttiprojektin kotisivu ei asiasta tiedäkään, dokumentti Usko ja pelko (Bloody cartoons) nähdään TV2:lla ensi tiistaina klo 23. Dokumentissa näytetään myös kohutut pilapiirrokset. Kannattaa katsoa, lupaan, ettei sielu karkaa (tiiseri.)

lainatakseni dokumentin ohjaaja Karsten Kjæria:

“Mitä siellä Suomessa oikein on meneillään?”

(HS:n uutiset aiheesta: 1,2,3,4)