Ja tapahtui niinä alkukesän päivinä, että minä putosin synkkään kuiluun, suoraan henkilökohtaisen helvetin kevyemmille kehille.

Globaalissa mittakaavassa onnettomuuteni ei ylitä uutiskynnystä, mutta Kokoomusarvojen raunioilla ei suhteellisuuden liekki lämmitä.

Siitä asti olen ollut polvillani kuin paavi lentokentällä. Samastumiskykyni fiktiohistorian suuriin tragedioihin on noussut tutkitusti jopa 67 prosenttia. Luulen nyt ymmärtäväni sirpaloituvaa Lady Macbethia, jonka käsistä tahrat eivät lähde lihakirveelläkkään. Tai Reppuli-Frodoa, joka tuijottaa tuomiovuoren kajoa - paitsi että minä en ostanut menolippua Mordoriin, se tuli luokseni. Ilmeisesti ainoa ennallaan säilynyt on kykyni suurennella ja ylidramatisoida asioita.

Ennen kaikkea luulen nyt tunteneeni pienen häivähdyksen siitä, millaista on menettää järkensä. Ja oppineeni monta uutta asiaa itsestäni, eikä se ole ollut laajalti helppoa saati mukavaa. Normaalielämässä mitenkuten hallinnassa pysyneestä kaikukopastani on kriisitilanteessa löytynyt niin monta vuotokohtaa ja harakanpesää, että jonkinlainen uudelleenohjelmointi ja aivopesu lienee välttämätöntä.

Ja olen oppinut sen, että Friedrich viiskonsonantti oli väärässä. Se mikä ei tapa, vituttaa.

Vaan hiljalleen alkaa taas kiinnostaa, ovatko housunpolvet jo kuluneet niin puhki että pitää ostaa uudet. Se lienee tervehtymisen merkki. Hetken luulin jopa keksineeni tuoreen puujalkavitsin vanhenevan ja kaljuuntuvan Eric Claptonin uudesta “Rogaine”-hitistä, kunnes tajusin, että sen on innovoinut aikaisemmin jo puoli Googlellista.

Lupaan siis piakkoin palata vanhaan päivittäiseen päivitystahtiini.

Tiedoksi teorioita vääntäville tutuntutuille, että sikäli kaikki on tavattoman onnellisesti, että ylläoleva ei liity mitenkään läheisten tai kaukaisten lihaolentojen terveyteen tai hyvinvointiin. Ystäviksi laskeentuvat joutunevat kuuntelemaan lisätarinointia.

Eiköhän tämä tästä, sanoi entinen mies kun veneenlaidalta kännissä kuseksi.