[Tämä kirjaelma on omistettu Helsingin Sanomien Katja Marteliukselle, joka auttoi minua vihdoinkin näkemään.]

Rakas ystäväni siellä jossain uudelleenkoulutusleirin ulkopuolella. En voi kirjoittaa pitkään, sillä iltatoimet, kuten katseenhallinta ja peniksenriivintä alkavat pian.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa sinulle jotain, josta et ehkä pidä. Voi ystäväni toivottavasti et täyty mustalla vihalla minua kohtaan luettuasi nämä vaatimattomat rivit.

Muistatko lapsuuden, nuo savusaunan, pujon (atshii) ja järvisilakan tuoksuiset kesät, kun kaikki oli avoinna ja mahdollista? Olimme milloin intiaanipäälliköitä, milloin rakennusmiehiä, perheenisiä räsypeikko sylissämme, rosvoja, poliiseja, rohkeita prinssejä tai alkuasukkaita nahkavöistä tehty kaislahame lanteillamme, pajunoksa uhmakkaasti sojottaen kohti viidakon verenhimoisia petoja.

Ja kuinka hieman myöhemmin veri sormenpäästä valuen vannoimme, että maailmasta tulee parempi paikka meidän, ikuisten ystävien ansiosta. Sydän täynnä kirkasta paloa, mustaa ja valkoista liekkiä, betonista halua kohdella maailmaa hyvin, toimia vastoin isiemme esimerkkiä. Voi kuinka lupasimme olla kohtalomme herroja, kuolemaa uhmaten tallata kallioon näkyvä polku.

Nyt tiedän toisin. Olen syyllistynyt rikokseen. Tiedän, etten voi koskaan olla mitään muuta kuin varoittava esimerkki, muuli joka vetää perässään ikiaikaista taakkaa, häpeän sisälmyksiltä lemahtavaa jätesäkkiä. Rakas ystävä, minun on nyt raskaasti huokaisten pakko tunnustaa tämä: olen valkoinen heteromies.

Olen vasta uudelleenkoulutukseni puolivälissä, enkä vielä täysinoppinut, mutta paljon tiedän jo nyt. Painan pääni häpeästä ymmärtämättä miksi en ole aina tätä ymmärtänyt.

Ihoni melaniinipitoisuus on alhainen. Olen siis valkoihoinen. Oikeastaan tuo suuri elin on lähinnä vaaleanruskean punertavan läikikäs, mutta yhtä kaikki minua kutsutaan valkoiseksi. Minä olen vastuussa suurimmasta osasta maailman pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Olen hävittänyt alkuperäiskansoja, tuhonnut temppeleitä, myynyt orjia, ryöstänyt maat ja kuluttanut luonnonvarat. Minä poltan ristejä pihoilla ja revin lapsia äidin rinnoilta tehtaisiin. Käteni on jatkuvasti jonkun muun taskussa eikä ahneudeltani säästy yksikään henkinen perintö. Vaikka pahuuteni on mittava, henkilönä olen valju kuin saunan porstuassa seisova jalkojenhuuhteluvesi. En värise eksoottisesti ja vaikka kuinka yrittäisin, minä vain köyhdytän ympäröivää todellisuutta ja kulttuuria.

Oi kallis ystäväni, tunnustan myös, että olen kiinnostunut naisista seksuaalisesti. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut loukata ketään, ethän tee ilmoitusta. Yritin vain sanoa, että olen sukupuoliselta suuntautumiseltani heteroseksuaalinen. Muistan aikaa jolloin tämä, kuten ihoni värikään, ei ollut sen merkityksellisempää kuin mikään muukaan vaihtoehto, vaan ainoastaan luonteva ominaisuus. Kuinka väärässä olinkaan. Huomaan nyt miten tämä vamma estää minua syvällisellä tasolla ymmärtämästä kaikkinaista toiseutta. Se on syönyt empatiakykyni suuhunsa ja oksentanut tilalle vastenmielisen hikoilevan tirkistelijän, runkkarin ja pukin jonka verenkierto ja ajatustyöskentely keskittyy jalkoväliin. Vajavuus ei ainoastaan estä minua ymmärtämästä erilaisuutta vaan pakottaa suorastaan halveksimaan muunlaisia kukintoja, tallaamaan päälle ja myrkyttämään niiden juuret. Lisäksi se on amputoinut tyylitajuni peruuttamattomasti.

Edelliset saattaisivat olla anteeksiannettavissa, ellen kantaisi kämmenissäni karvojen lisäksi kaikkein suurinta kuviteltavissa olevaa stigmaa. Rakas ystäväni, minä olen mies. Olen mies siitä huolimatta, että entinen vaimoni on esittänyt toisenlaisenkin mielipiteen. En ole tätäkään ominaisuutta valinnut - olet nähnyt minut alasti joten tiedät että jos olisin voinut, olisin valinnut hieman huolellisemmin - mutta yhtä kaikki, se on kuin jättiläismäinen suodatin, jonka läpi kaikki tekoni valuvat. Minä uhoan, valloitan ja alistan, raiskaan, riistän ja raivoan. Minä ostan ja myyn, hakkaan ja tapan rutiininomaisesti, iloisesti virnistellen ja sotaisia marssilauluja hoilaten. Minä kuolaan kaulukselle ja kuseksin seinille, ja jos kohtaan nöpöttävän nännin, voitte heittää hyvästit vähäisellekin järjen pilkahdukselle, sillä alkukantainen peto minussa on pitelemätön, viettieni veto vastustamaton.

Olen nyt ymmärtänyt, että minun pitää vaieta, koska kaltaiseni ovat olleet aina vallassa. Vuosituhantinen alistaja. Lihaksi tullut perkele. Syvästi vihamielisen kulttuurin luoja ja ylläpitäjä. Patamusta hallitsija. Aluksi en ymmärtänyt, miten voin olla hallitsija, enhän oikein tahdo hallita edes virtsarakkoani, mutta nyt tiedän.

Meillä on täällä leirillä keskittymistä edistävä mantra, joka kuuluu seuraavasti:

Minä olen Aleksanteri Suuri, Napoleon, Sarkozy, Paavi ja Bush. Kanerva, Siitoin, Kummola, Tony Halme sekä Loka-Laitinen. Minä kyttään puistoissa, eduskunnan pylväiden kätköissä, täsmäpommikoneissa, hississä ja lähikaupan hyllyvälissä. Minä vaanin kalapuikkoviiksien jokaisessa karvassa ja kaljavatsan rasvasoluissa; nakkikioskin jonossa, kidutuskammion pimeässä ja jääkiekkokatsomon kaljahuuruissa. Minä riistän, raastan, ravistan ja kylkiluita grillaan; kiivin, kaavin, hiillostan ja typerästi chillaan. Sillä totisesti, minä olen he ja he ovat minä. Eijaa, eijaa.

Niin, kouluttajani eivät ole varsinaisia runoilijoita.

Vihdoin, ystäväiseni, ymmärrän tuon yksinkertaisen yhtälön: vaikka en ole valinnut ominaisuuksiani, ne ovat valinneet minut. Mikään toimepide, katumus tai parannuksen teko ei hyvitä rikostani. Edes huovutettu pipo ja maripaita eivät peitä tunkkaista löyhkää, joka puskee jokaisesta ihohuokosestani vasten alistettujen ryhmien oikeuksia.

Kalleimpani, koulutukseni loputtua uskon, että olen oppinut olennaisen: kunnioittamaan jokaista oikullistakin alistetun toiseuden ilmentymää, täysin riippumatta millaisena se minulle näyttäytyy, tietäen että se on hyvä. Oppinut meemien kytkeytymisen ja oikeiden mielipiteiden ketjuttamisen siunauksellisuuden. Oppinut pitämään turpani kiinni kun puhutaan asioista. Ja ennen kaikkea, oppinut häpeämään itseäni.

Rakas ystäväni, aika loppuu, mutta tahdon vain sanoa, että tämä on hienoa aikaa. Omituista, mutta hienoa. Minulle on sanottu, että saavutan muutamassa vuodessa naurettavuuden saturaatiopisteen, minusta tulee keski-ikäinen valkoinen heteromies. Sen jälkeen alkaa vähittäinen normalisoituminen dementoituneeksi harmaaksi pantteriksi - ja lopulta seuraa parantuminen.

Yhtä asiaa pelkään yli kaiken: mitä mahtaa tapahtua jos ne saavat tietää että syön lihaa?

Päättäisin tämän kirjeen rakkaudella, mutta koska kaltaiseni eivät pysty mihinkään niin ylevään:

anteeksi, ystäväni

m