Mikä on pikkusieluisuuden ja omahyväisen egoismin huippu? Banaani Tarzanissa? Jaha, pikku prinssi Rohkea siellä takarivissä mutisee Arto Paas… kenestä? Ihan hyviä arvauksia, mutta jäljempää saattaa löytyä kolmaskin vaihtoehto.
Kuten eräät nimeltämainitsemattomat tahot ovat omituisen kiivaasti halunneet tehdä tiettäväksi, ryhdyin taannoin muutaman muun lokistin ohessa tuottamaan tekstiä itselleni ennestään tuntemattomaan paperijulkaisuun, IT-viikkoon. Vaikuttimistani en ole innostunut keskustelemaan, sillä vähänpä tässä maailmassa omistan, mutta motiivini sentään.
Suuri oli kuitenkin hämmennykseni, kun eilen avasin tuon selluloosavalmisteen ja monokkelillani tiirailin viimeisen sivun reunaan, lähes marginaaliin taiten aseteltuja kirjaimia.
Niinpä siirrymmekin alla olevasta hyperlinkkinapista hullunhauskaan osioon nimeltä:
Tetävänanto oli selkeä: 2000 merkkiä, muoto ja aihe vapaa, kuitenkin lehden teemaa, joka ei valitettavasti ole pekoni tai ajan hidastuminen, sivuten. Koska arvelin minulta odotettavan pärtsäilyä ja “hersyvää humoreskia”, päätin kirjoittaa kokeeksi ja riskillä huumorivapaan naiivin moraliteetin. Yllättäminen - jos ei muiden, niin itsensä - kun on useimmiten antoisampaa, epäonnistuessaankin, kuin varmalle hevoselle sijoittaminen. Niinpä kirjoitin mitä kirjoitin.
Teksitinkäsittelyohjelmani merkkilaskuri pysähtyi lukemaan 2004 painaessani viimeistä pistettä. Lapsekas ja kokematon kun olen, luotin siihen. Arvelin, että rivinvaihtoja mahdollisesti joudutaan poistamaan, mutta jollain omituisella tavalla kuitenkin pidin tekstin rytmistä ja arvelin sen kestävän vähän tiukempaan tilaankin ahtamisen.
Jälkiviisaasti voidaan todeta, että amatöörimäisyyttäni kirjoitin tietysti liian pitkästi ja muodoltaan liian tiukkaa visuaalista formaattia vaativan pöräyksen. Kirjoituksen sisältöä tai yleistä laatua en lähde tässä erittelemään, sen saavat jälkipolvet kansallismuseon lasivitriiniä tihrustaessaan tehdä. Naiiviuttani ajattelin myös, että mikäli teksti on liian pitkä, tulee se bumerangina takaisin ja voin tehdä lyhennykset itse. Vähänpä tiesin.
Painokoneen tulostamat mustetäplät nimittäin puhuivat kirkkaan kirpeänhuuruisessa talviaamussa selkeällä savon murteella, että tekstiäni oli editoitu, saksittu, silvottu ja tekohampailla julmasti raadeltu. Niin, minulta kysymättä.
Niinpä ulostan alle tekstin sellaisena, kuin se lähti kirjoituskoneeni värinauhalta lehden toimitukseen, saksitut kohdat harmaantuneina, selityksiin johtavilla numeraalisilla viitteillä varustettuina osiossa jota kutsumme nimellä:
Dekonstruktiivinen Vuoto
eli
Miksi Tehdyt Poistot Olivat Mielestäni Perseestä
joka tunnetaan myös nimellä
Noviisipakinoitsijan Turhauma
alias
Ei Vittu, Meinaaks’ Se Oikeesti?
Nuppuseni, aarteiseni. Olisit kysynyt niin mä olisin voinut kertoo. Niin just ne tekee. Joka lehdessä. Lisäksi, jos niille antaa esim. kuvia (originaaleina, painoa varten), tsiljoonista pyynnöistä ja varaumista huolimatta ne hukkaavat ne. Koska originaali ei ole niille mitään.
Vaan blogeihinpa eivät pääse, hähää…
Vaan löytyy sitä tragedian keskeltä jotain hyvääkin: “puristettu läjään kuin Äijälä”. Loistava sanonta, pidän moisista musiikkilohkaisuista, enkä ollut aiemmin kuullut.
No minä sitä humoreskia tavaillessani ajattelinkin, että tämä ei nyt ihan vörki.
Toisaalta (loppu viestistä peistattu sähköpostiin).
Ken lehteen kirjoittaa, se editointiriskin ottaa. Tää on valitettava totuus. Mutta lohdutuksen sanaksi todettakoon, että et ole yksin. Kyllä ihan palkkaa säännöllisestit nauttivat, jatkuvaisluonteisen kiinnityksenkin vastaanottaneet ammattikirjoittajat välillä luulevat kirjoittavansa jumalan sanaa ja saavat hirveitä kohtauksia, kun heiltä kysymättä on juttua lyhennelty, saksittu tai muuten vain pilkun paikkaa siirretty. Mutta onneksi on blogi, jossa voi kirjoittaa myös niille, jotka eivät kulje sanataiteen keskitietä.
Laittaisivat edes pakasteherneen sinne prinsessapatjan alle, kylmä vie tuntoaistin, mutta ei koskaan. Voih.
Now I’m confused: “Lupasivat että seuraavalla kerralla saan…” Siis teillä on kimppablogi jossain paperituotteessa - pitempäänkin kuin kertanäytteiden verran? (Että vapaakirjoittaja M. Vit tulisi jatkossa julkaisemaan jotain jonkin aikataulun mukaan? [tähän leveä hymiö]) Vai häh?
Sinänsä tämä juttu oli mielenkiintoinen. En ole ennen saanut seurata lehtijutun kehittymistä blogikirjoitukseksi.
Ecce agnus Dei. Se olisi niin kiva pysyä neitseenä, mellitus… Mutta saksien kanssa sensorit aina ediderunt!
Televisiossa ja radiossa toimittajien tavoitteena on parempi juttu. Siksi heidän antaa sitä ihan mielellään tehdä. Poikkeuksena nelosen uutiset, joilla on sama ongelma kuin sanoma- ja muun printtilehden tekijällä. Lyhyys on ainoa tavoite semel atque iterum.
Sed haec hactenus.