“Orjantappuroiden rätinää padan alla on tyhmän nauru.”
(Saarn.7:6)
Siinä minä olin, lokakuun yössä pehmeässä kuin lehmän kieli, lippatukka tuulessa tutisten potkimassa krokotiilinnahkaisella saappaallani köyhää, epätrendikästä tuulipukujunttia nivusiin. “Siitä saat ja tuosta”, huusin silmät soihtuina palaen, kunnes palokunta saapui ja sammutti sokeutuneet silmäni. Kalliin yksityisklinikan satiinilakanoissa maatessani, parhaan plastiikkakirurgin kursiessa kokoon karstoittuneita kasvojani, tarjosin tuolle jalolle Hippokrateen perilliselle kaiken maailman mammonaa myös toisenlaisesta toimenpiteestä, mutta sieluni tyhjyyttä ei hänkään kyennyt tilkitsemään. “Silmat saan ma nakemaan, vaan sydanta en konsanaan” lausui tuo runoileva rintaimplantikko ja poistui etsimään kadonneita ä-pisteitä rikollisten riimien hautausmaalta, banaaliuden muistomerkin juurelta.
Tästä epämiellyttävästä insidentistä, joka sivumennen sanoen nakersi osakesalkkuni arvoa 2.89%, johtuen en huomannut tätä päiväkirjaa kohdannutta kirjallista liekitystä silloin, kun se oli ajankohtainen.
Suuresti kunnioittamani verkkokirjoittaja Sven Laakso vetää ison paskan alas käymälästään niin, ettei varmasti hiukkastakaan tartu pöntön seinämään. Uranuksen 25. kuun nimellä esiintyvä tunnettu aforistikko säestää puhallellen loistavasti kommenttipasuunaansa. Torttua ja torvisoittoa, mikä sen suloisempaa.
Sven L. hirmustuu, kun joku jollain kommenttiosastolla luonnehtii tämän palstan riipustelijaa hyväksi kirjoittajaksi. Sven ei arvosta lukiolaistyttöjen matikanvihkoon hevospiirrustusten lomaan riipusteltuja “ajatuksia”. Ilmeisesti, ajankohdasta päätellen, lopullisena sytykkeenä toimii kirjoitukseni Kallio, Finland, Perkele, jonka sairas, lapsellisesti muotoiltu, pientä polkeva Niinistöläinen maailmankuva vetää taiteilijanimimerkki(?) Laakson totiseksi:
“Mitvitin diggaaminen ollee jonkinlainen muodikas poliittinen statementti.
“Painukaa spurgut ja köyhät vittuun” – “painu sä vittuun siitä” -tyyppinen, trendikäs, mediaseksikäs, muodikas, katuuskottava, lyhythiuksinen ja tyylikäs puchline.”
Kommenttiosastollaan Laakso analysoi lisää:
“Siis tuon Mitvitin tekstin takaahan avautuu ilmiselvästi melko epämääräiset, epäilyttävät, epämiellyttävät asennehorisontit. Ei kai sitä nyt pysty sulkemaan silmiään totuudelta, joka paiskautuu kasvoille jokaisesta rivistä [...]“
Kirjailijapersoona, nimimerkki Prospero, myötäilee kommenttiosastolla:
“Saatana, että minä olen kyllästynyt näihin piilokivesfemakoihin ja sönkkögeneraattoreihin.”
Minulla ei ole suurta halua kommentoida persoonaani – siihenhän nämä sanat osoittavat – kohtaan suunnattuja seipäitä. Puhumattakaan kiveksistäni. Mutta kun Svende, saanhan kutsua sinua “Svendeksi”, urahtaa tähän suuntaan, silkka koko vartaloa ravistava hallitsematon tärinä pakottaa sönköttävät kirjaimet ruudulle.
Minä nimittäin rakastan Svendulaattia, saanhan kutsua sinua “Svendulaatiksi”? En siten kuin mies vain voi miestä rakastaa, vaan kuin koira rakastaa isäntäänsä: palvoen, jokaista pöydänreunalta viskattua armonpalaa ainutlaatuisena aarteena vaalien.
Onhan käymälöitsijä harvinaista näkijöiden klaania, ainutlaatuinen luonnostaja, kiivas ja kirkas profeetta, jonka tuotosten toisinaan puoleen jäävän muodon antaa anteeksi ajattelun tiiviys ja ilmaisun spontaani ankaruus.
Minä olen kirjoittajana ja ihmisenä vain pekonisiivu Svenin aamiaislautasella, kuraa Kämärin kengänpohjassa. Tämä ei ole epäselvää kenellekään, kaikkein vähiten itselleni. Jos joku on jotain muuta ilmaissut, voin vakuuttaa, etten se ole ollut minä. Mitä taas tulee erilaisiin suosiota mittaaviin listoihin, me kaikki tiedämme, etteivät ne etsi laatua, vaan pienintä yhteistä nimittäjää. Tämä on keskinkertaisuuksien maailma, enkä minä mahda sille mitään – maailmalle tai itselleni. Ei missikisoista sovi hermostua.
Kuitenkin kirjoitan. Torakka on tyytyväinen heikkoon hygieniaan, homeisiin leivänmuruihin, ei se osaa toivoa leivonen olevansa. Kuitenkin kirjoitan, koska se hieroo mielihyväreseptoreitani ja pitää minut poissa pahanteosta. Kuitenkin kirjoitan, koska se on halvempaa kuin toinen intohimoni, ihmisenkokoisten salaminukkien veistäminen. Kuitenkin kirjoitan, Vaikka Svendelius, saanhan kutsua sinua “Svendeliukseksi”, Deleuzea lainaten toteaa:
“Kirjoittamisen päämäärä ei ole siinä itsessään juuri siksi, että elämä ei ole mitään henkilökohtaista. Kirjoittamisen päämäärä on pikemminkin tehdä ekelämästä persoonaton voima. Tällöin se puhuu kaikista alueista, kaikista päämääristä, jotka sijaitsevat siinä itsessään. Miksi sitten kirjoittaa? Koska kyse ei ole kirjoittamisesta. [...] Kirjoittamisella ei ole mitään muuta tehtävää kuin olla virta, joka yhdistyy muihin virtoihin – kaikki maailman vähemmistöiksi-muuttumiset.”
Se on aika hauskasti lainattu kanonisointia isoavalta.
Näkijöiden salaseuralla on vain ja ainoastaan yksi suuri sääntö: modernin profeetan ei sovi olla tietoinen näkyjensä oikeellisuudesta. Jos näkijä tajuaa kaikkivaltiutensa, muuttuu hän terroristiksi. Kun näyistään jumaltunut profeetta pesee maailman syntejä tulella, palaa paljon arvokasta.
Kuitenkin kirjoitan. Kaikki henkilökohtaisuudet Sveijarin, saanhan kutsua sinua “Sveijariksi”, kirjoituksessa nielen vain pienen kyynelen valuessa pitkin lukiolaisen poskinukkaa, myös lyhythiuksisuuden. Sillä niin on, jos siltä näyttää. Myönnän tyhjänhelpon sloganoinnin, sisältöä vailla olevat, joskus kaukaa katsottuna kauniit kuoret. Siellä ne ovat, enhän niitä voi enää piilottaakaan.
Kuitenkin kirjoitan. Köyhien ja äänettömien polkemisen kohdalla haluaisin huutaa, kuinka väärin minua on tulkittu, mutta pelkään, että se satuttaa minua eniten, koska se on totta. Jos se on teksteistä luettavissa, se niissä lienee. Sillä minä kunnioitan Svempan, saanhan kutsua sinua “Svempaksi”, kykyä nähdä rivien väliin, tekstin taakse. Ja minä uskon häntä. Sitä pidän henkilökohtaisena haaksirikkona, suoranaisena katastrofina.
Kovasti haluaisin kuulla, silläkin uhalla, etten totuutta kestäisi, mihin nuo ilkeät innuendot epämääräisistä, epäilyttävistä, epämiellyttävistä asennehorisonteista viittaavat, ne kun jäävät tuossa tekstissä pahasti persoonani dissauksen jalkoihin. Tuskin tulen tarkennusta saamaan.
Jos tästä päiväkirjasta todella on tuuleen puhaltamisen lisäksi luettavissa vähempiosaisten päähänpotkimista, köyhyyden pilkkaa, asunnottomille alkoholisteille vitun huutamista, minä lupaan sinulle Svendekekekekeäh, saanhan kutsua sinua “Svendekekekekeähiksi”, että se tullaan tuhoamaan ja poistamaan välittömästi kaikista maailman verkoista ja kudelmista. Sen lisäksi lupaan, että kirjoittaja aivan oma-aloitteisesti hakkaa itseään, ei ratsupiiskalla, vaan piilukirveellä vitun lujaa korvien väliin.
Niin minä lupaan. Vaikka käymälänhoitaja haluaisi hakata minua piiskalla naamaan ja rakkaussuhteemme näin jääkin ilmiselvästi yksipuoliseksi, haluaisin minä puolestani syöttää Svenukselle venuksen lähteeseen kastettuja viinirypäleitä; kuuntelisimme Florence Foster Jenkinsiä yön kuningattarena ja krapsisin hellästi risulla Sveden silhuettina yötä vasten kaartuvia pakaroita. Tuommoisissa piiskajutuissa on muuten se ikävä puoli, että ne voi joskus joutua lunastamaan.
Vaan nyt on kiire. Meillä on Fortumin kvartaalipartyissä keikka Mikaelin kanssa. Monikansallinen rap-duomme MC Mart Tyyr (EST) feat. Lil’ I (US) – Micke skrätsää setelitukkoa, minä sönkkään Svenkan runoja – vetää taas suositun ravintolashownsa “Kyykkyyn-ylös-kyykkyyn”. Me emme pidä jalkaa monitorin päällä, me painamme sillä köyhän koukkuselkää. Ja niin me pojat hirnumme kuin paiseruttoiset mangustit.
Ps. Lukekaa Käymälää ja Loistavaa Puhallusta, ne ovat oikeasti hyviä ja tärkeitä.
