70-luvun puoliväli. Sairaala Helsingissä. Kuusivuotias poika alapää paljaana leikkauspöydällä. Nivustyrä. Pelottaa. Monta aurinkoa. Hengityssuojaimet. Lääkäri tarjoaa vaihtoehdot: piikillä vai kaasulla? Sofien valinta. Kuusivuotiaalle helppo: ei piikkiä. Niin ne aina sanovat. Vihreitä paperipaitoja. Naamio painuu kasvoille. Eetteri virtaa maskiin. Virhe. Kauhea tukehtuminen. Raajat tempovat. Hoitajat pitävät kaikin voimin kiinni. Pientä. Rauhallisesti. Keuhkot repeävät. Ei mitään pahaa. Äiti. Pahaa. Kuol…
—
Pelko kourii jo edellisenä iltana. Vatsa kipeä. Ei mene läpi. Bussimatkat hallille, hirttolavalle. Väkinäistä yhteislaulua. Avain kumilenksussa. Nilkkaan. Suihkussa ei saa olla uikkarit jalassa. Vanhuksen ryppypakarat. Kloorin pistävä haju. Kylmä kaakeli. Minä ja luokan cp-vammainen tyttö lasten altaassa. Kananlihalla. Muut ilkkuvat aikuisten altaasta. Pilkka kimpoilee seinistä. Kirsk. Matala pää. Kello käy taaksepäin. Opettaja pakottaa syvään. Hymyilee ivallisesti. Uidaan selkää. Pitää lenkkiä pään takana. Korvat veden alla. Alhaalla Mariaanien hauta. Kohisee. Yksi aisti kuollut. Katto taivaassa. Ruumisarkun kansi. Kirkkaat lamput. Lenkki irtoaa. Paniikki. Nenään vettä. Hukkuu. Keuhkot hörppäävät. Iso koura tarttuu. Oho.
Mustavalkoiset monot. Jätelaudat Limalaudat. Kolme piikkiä. Klik. Puusauvat. Varsan nilkat. Klonksuu, klonksuu. Kipu. Pieni kiertoliike irrottaa monot siteistä. Pururata. Purtsi. Epärytmi. Kaikki muut toisella kierroksella. Tässä ensimmäistä. Pyyhkivät ohi takaa. Pakkanen rokottaa keuhkoja. Kala kuivalla. Haista, Juha Mieto, paska. Alamäet kompastellen. Sattuu. Jää raapii kylkeen verinaarmuja. Tumpuissa isoja lumikokkareita. Nenästä sitkoista räkää. Suola. Nilkkojen vääntyily jauhaa siteiden ruuvit irti. Sukset rikki. Armo. Siunattu upottava monojen alla. Enää ei tarvitse.
Aamuhämärä. Silmissä hiekkaa. Ko-lonks. Keltamustat nahkahokkarit. Ei tukea, varsan nilkat lonksuvat taas. Muilla muoviluistimet. Lancer. Jalan sisäterä hieroo jään pintaa. lumipenkka tulee vastaan. Polvet eri suuntiin. Muks. Takamus märkänä. Paleltaa. Mustat polvet. Pelataan jääkiekkoa. Ei saa kohottaa. Varsannillikka maalivahdiksi. Vähemmän harmia. Molarilla patjat. Suojukset lyijyä. Älä herran tähden kaadu. Jos joutuu jään pintaan, ei pääse ylös. Hyökkäys. Pelaajat tippaleipänä. Näkyvyys nolla, ohutta yläpilveä. Yksi irtoaa karkuun, kohti. Ei! Lavassa mustaa kumia. Lähestyy. Laukaus. Nilkat pettävät, patjat putoavat jäähän. Bambi romahtaa. Kiekko pysähtyy suojuksiin. Tekee pesän jalkoväliin. Vihellys. Opettaja luistelee luokse. Nostaa kainaloista pystyyn. Hymyilee:
“Täällähän onkin maalivahti eikä mikään yövahti!”
Muistan.
Minä olin aina luokan paras maalivahti. Ja isä kielsi, kun hänen nuoruudessaan veskariksi pantiin se, joka ei osannut luistella.
Vaikka meillä maalivahti oli suunnilleen tavoitelluin pelipaikka.
Nykynyypät kutsuvat veskaria veskaksi.
Tämä oli aika hyvä kirjoitus.
Liikunnan tunnit ovat selvästi olleet kaikilla samanlaisia. Eivätkö ne, jotka olivat niillä kuin kotonaan kirjoita asiasta koskaan?
olipas pätkä.
Kuvittelisin kirjoittamistaipumuksen ja liikuntatuntisopeutuvuuden korreloivan negatiivisesti. Vai oliko kysymys retorinen [mikäli oli, tulkittakoon tämä retoriseksi kysymykseksi].
I’m with U, bro.
Kuvittelisin esimerkiksi Mika Myllylän olleen koulun liikuntatunneilla kuin kotonaan. Ja mieshän kirjoittaa kuin kansallisrunoilija novellissaan “Testamentti Suomen kansalle” (kts. esim. http://www.jatkoaika.com/keskustelu/showthread.php?t=13019)
Ja Mitvitin kokemukset liikuntatunneilta ovat kyllä liiankin tuttuja.
Olet patsaasi ansainnut. Respect!
Aamen! Mistä tiesit, miten minä muistan koulun liikkatunnit?
Mitvit,
tämä oli ehkäpä paras blogimerkintä 2000-luvulla.
Helvetin liikuttava, sydäntä kääntää. Minä muistan myös.
Saatana, biin teör dan tät. Tiedän myös miltä tuntuu saada pallosta päähän - ja lujaa.