MiTViTpääministerin morsian

70-luvun puoliväli. Sairaala Helsingissä. Kuusivuotias poika alapää paljaana leikkauspöydällä. Nivustyrä. Pelottaa. Monta aurinkoa. Hengityssuojaimet. Lääkäri tarjoaa vaihtoehdot: piikillä vai kaasulla? Sofien valinta. Kuusivuotiaalle helppo: ei piikkiä. Niin ne aina sanovat. Vihreitä paperipaitoja. Naamio painuu kasvoille. Eetteri virtaa maskiin. Virhe. Kauhea tukehtuminen. Raajat tempovat. Hoitajat pitävät kaikin voimin kiinni. Pientä. Rauhallisesti. Keuhkot repeävät. Ei mitään pahaa. Äiti. Pahaa. Kuol…

—

Pelko kourii jo edellisenä iltana. Vatsa kipeä. Ei mene läpi. Bussimatkat hallille, hirttolavalle. Väkinäistä yhteislaulua. Avain kumilenksussa. Nilkkaan. Suihkussa ei saa olla uikkarit jalassa. Vanhuksen ryppypakarat. Kloorin pistävä haju. Kylmä kaakeli. Minä ja luokan cp-vammainen tyttö lasten altaassa. Kananlihalla. Muut ilkkuvat aikuisten altaasta. Pilkka kimpoilee seinistä. Kirsk. Matala pää. Kello käy taaksepäin. Opettaja pakottaa syvään. Hymyilee ivallisesti. Uidaan selkää. Pitää lenkkiä pään takana. Korvat veden alla. Alhaalla Mariaanien hauta. Kohisee. Yksi aisti kuollut. Katto taivaassa. Ruumisarkun kansi. Kirkkaat lamput. Lenkki irtoaa. Paniikki. Nenään vettä. Hukkuu. Keuhkot hörppäävät. Iso koura tarttuu. Oho.

Mustavalkoiset monot. Jätelaudat Limalaudat. Kolme piikkiä. Klik. Puusauvat. Varsan nilkat. Klonksuu, klonksuu. Kipu. Pieni kiertoliike irrottaa monot siteistä. Pururata. Purtsi. Epärytmi. Kaikki muut toisella kierroksella. Tässä ensimmäistä. Pyyhkivät ohi takaa. Pakkanen rokottaa keuhkoja. Kala kuivalla. Haista, Juha Mieto, paska. Alamäet kompastellen. Sattuu. Jää raapii kylkeen verinaarmuja. Tumpuissa isoja lumikokkareita. Nenästä sitkoista räkää. Suola. Nilkkojen vääntyily jauhaa siteiden ruuvit irti. Sukset rikki. Armo. Siunattu upottava monojen alla. Enää ei tarvitse.

Aamuhämärä. Silmissä hiekkaa. Ko-lonks. Keltamustat nahkahokkarit. Ei tukea, varsan nilkat lonksuvat taas. Muilla muoviluistimet. Lancer. Jalan sisäterä hieroo jään pintaa. lumipenkka tulee vastaan. Polvet eri suuntiin. Muks. Takamus märkänä. Paleltaa. Mustat polvet. Pelataan jääkiekkoa. Ei saa kohottaa. Varsannillikka maalivahdiksi. Vähemmän harmia. Molarilla patjat. Suojukset lyijyä. Älä herran tähden kaadu. Jos joutuu jään pintaan, ei pääse ylös. Hyökkäys. Pelaajat tippaleipänä. Näkyvyys nolla, ohutta yläpilveä. Yksi irtoaa karkuun, kohti. Ei! Lavassa mustaa kumia. Lähestyy. Laukaus. Nilkat pettävät, patjat putoavat jäähän. Bambi romahtaa. Kiekko pysähtyy suojuksiin. Tekee pesän jalkoväliin. Vihellys. Opettaja luistelee luokse. Nostaa kainaloista pystyyn. Hymyilee:

“Täällähän onkin maalivahti eikä mikään yövahti!”

Muistan.

Olen jo pitkään valmistellut suurteosta, joka tekee kaikki muut teokset turhiksi, kompaktista aiheesta “Orjan intergalaktinen käsikirja: miksi kaikkialle leviävä mainosroska vituttaa enemmän kuin kylpyammeeseen putoava hiustenkuivaaja?”

Asiasta on kuitenkin silkan laajuuden ja korkean ahdistuskertoimen takia vaikea ottaa koppia. Ettei tule karmeaa floppia. Asiatekstiin on hyvä sotkea latteaa riimiä. Muuten juttu alkaa äkkiä piimiä. Kissa kupistansa piimää latki. Hyvä Mustanaamio, en saa tätä katki…

Niinpä asiaan tekee mieli välillä puuttua pienemmissä paloissa. Tänään jutun juurikasvua tarjosi Bogilista.fi -palvelu.

Sen lisäksi, että olemme vahvoja ja upeita yksilöitä, individualisteja sanan individuaaleimmassa merkityksessä, me väistämättä edustamme jotain. Tommyissä bostaileva, massasta erottuva, suvaitsevaisutta korostava hoppari maksaa ylimääräistä voidakseen promovoida muotisuunnittelija Hilfigeriä. Helsingin Sanomien logolla varustettu verkkopäiväkirja on Pohjoismaiden suurimman mediakonsernin päälehden toimituksellista aineistoa ja markkinoi isäntätuotetta. Iron Maiden -t-paidassa kaljaa särpivä aito, alkuperäinen ja turmeltumaton kauppaa levyjä ja konsertteja. Apple-luokituksen alla iLastujaan veistelevä päiväkirjailija tekee arvokasta ruohonjuuritason markkinointia amerikkalaisen suuryrityksen laskuun – laskua lähettämättä.

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta joitakin valintoja voi onneksi tehdä. Kaikki markkinointimateriaali kulkee seulan läpi. Mainosaineisto on näkyvillä julkisella paikalla – lehdissä, bussipysäkeillä, vaatteissa, blogeissa – aktiivisen valinnan tuloksena.

Suuresta osasta ulkomainontaa vastaava JCDecaux teki taannoin päätöksen poistaa Animalian sittemmin katukuvaan palautetut mainokset telineistään. Useat mediat ovat painostuksen alla lakanneet julkaisemasta puhelinseksimainoksia.

Esimerkit antavat syyn olettaa, että mainosten julkaisijoilla on olemassa koodi, moraali-imitaatio, jokin etäisesti etiikkaa muistuttava tumake, joka sääntelee mainosaineiston sopivuutta mediaan. Tästä voinee edelleen vetää sen johtopäätöksen, että esillä oleva mainosaineisto on esittäjänsä koodiin sopivaa – esilläpitäjä vähintäänkin passiivisesti tukee markkinoitavaa tuotetta tai palvelua.

Oikeus mainostaa kuulunee sananvapauden sateenvarjon suojaan. Niin kuuluu myös oikeus olla mainostamatta – ja oikeus kommentoida mainontaa.

Blogilista.fi -palvelun ahkerana käyttäjänä – ja uskoakseni myös kyseiseen palveluun käyttäjiä tuovana kirjurina – kummastuin aamulla kovin ryhtyessäni tutkimaan tarkemmin sivuilla olevaa esteettisesti häiritsevää mainosmateriaalia. Vasempaan navigointipalkkiin oli nimittäin ilmestynyt herkästi ns. toimitukselliseen aineistoon sekoittuva lisäke:

Puuttumatta siihen oivalliseen oivallukseen, että Jumalaa ja koiraa – God is dog – tässä oltiinkin jo vailla, panoroin katselimeni oikeaan laitaan:

Kokemusta rikkaampana haluaisin esittää muutaman kysymyksen Blogilistan ylläpidolle ja muille Google-mainostajille:

Miksi te kauppaatte minulle Jumalaa ja astrologista luonneanalyysiä? Olen ollut viime aikoina hieman ahdistunut, kumpi on mielestänne parempi ratkaisu ongelmiini? Voinko ottaa teihin henkilökohtaisesti yhteyttä keskustellakseni vaihtoehdoista? Miten kristinuskoa ja astrologiaa voi myydä rinnakkain? Vai ettekö te vain välitä, mitä te myytte, mitä te edustatte, kunhan kyljessä irvistelee vihertävä Yhdysvaltain ex-presidentti?

Rakas ystäväni siellä jossain kaukana uudelleenkoulutusleirillä! Heti alkuun minun on tehtävä synkkä tunnustus: markkinointisaatana onnistui halkaisemaan kevlar-foliokypäräni ja sai luotua minulle kuvitteellisen tarpeen. Niinpä yritin tilkitä sieluni tyhjyyttä ostamalla mp3-soittimen. Häpeillen tunnustan, että se on minusta aivan käpsäkkä käyttöesine. Iloksesi ja ahdistuksen lievennykseksi totean, että kyseinen kulutuselektroniikkatuotemerkki ei sisällä yhtään i-kirjainta – en minä sentään aivan niin kuutamolla ole.

Kuljettuani viikon ajan kuulokkeet korvilla, etsien äänenkäynnistysnappulaa, ihmetellen, miksi aparaatista ei kuulu edes suhinaa, ymmärsin vihdoin, että laitteeseen pitää itse ladata sisältöä.

Niinpä, halutessani eilen illalla laskeutua rauhaisaan uneen, kävin lataamassa helvetinkoneeseen kaksi podcasting-lähetystä: Yleisradiosta Juha Kulmasen julkinen sana – ohjelman jakson, joka oli otsikoitu “Onko valtamedian mukaanlähtö kuolemansuudelma blogeille?“. Lisäksi ujutin kovalevylle Radio Helsingin mainiosta back-katalookista Tukevasti ilmassa -keskusteluohjelman aiheesta “taide ja moraali”.

Tähän väliin minun on todettava, että typerästi nimetty podcasting-tekniikka on innovaationa aivan mullistava: käytännössä se tarkoittaa äänitiedostojen lataamista mp3-muodossa mp3-soittimeen. Olen syvästi, itkuun saakka vaikuttunut.

Saatuani tiedostot siirrettyä asetuin mukavasti piikkimatolleni ja kas, laitteesta kuului puhetta – ja millaista puhetta! Nautittavaa, poseeraamisesta ja itsetehostuksesta vapaata, kiireetöntä keskustelua. Puhetta jota ei pakonomaisesti katkottu lyhytpinnaisia aikalaisia viihdyttämään tarkoitetulla sävelsaasteella.

Ensimmäisessä ohjelmassa kaksi viisasta ihmistä, viisaan toimittajan johdolla, vaihtoi kiihkottomasti näkemyksiä valtamedian ja blogien suhteesta. Neljäs viisas säesti ääninauhalta hyvillä argumenteilla ja taustoituksilla. Olin vaikuttunut ja tykkäsin. Ehkä olisin kaivannut keskusteluun ei-journalistista näkökulmaa, mutta hyvä näinkin. Aiheeseen itseensä en ota tässä ihmeemmin kantaa, koska olen tehnyt itsestäni jo aivan riittävän pienimunaisen mutta isonenäisen pellen aikaisemmilla merkinnöilläni. Tyydyn siis toteamaan, että kertakuuntelun perusteella minulla ei ole merkittäviä vasta-argumentteja. Aivan kuin minulla niitä muuten olisi.

Toisessa ohjelmassa, joka totuuden nimessä jo sisälsi gramman murusen mainittua itsetehostusta, kaksi viisasta ihmistä keskusteli taidehistoriasta. Keskustelu eteni aivomyrsky-menetelmällä, kiireettömästi, ilman julkkisvieraita, ilman mielistelevää alleviivausta. Kesken ohjelmaa huomasin kuitenkin olevani varsin kiihtyneessä, stimuloituneessa mielentilassa. Tämä ei, joulupukin tähden, toimikaan unilääkkeenä.

Päätin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Katkaisin lähetyksen, tuon ihmeenomaisen podcastingin, ja tartuin tuoreimpaan NYT-liitteeseen. Lukeminen nukuttaa aina, totesi jo Mannerheim aikoinaan. Saattoi myös olla toteamatta.

Juuri kun nukkumatti tms. boogie-mies oli vääntämäisillään silmieni sälekaihtimia, aistini kirkastuivat uudestaan tähän julmaan painajaiseen, jota todellisuudeksi kutsutaan:

lehdessä haastateltiin kymmenvuotiasta Eveliinaa tämän elämästä ja maailmankuvasta. Näköhermojeni päässä sijaitseville Powerpoint-kalvoille piirtyi animoidun siirtymän kautta seuraava kirjainyhdistelmä:

Eveliina, miksi maailmassa on kaikkea kurjuutta?

“No”, sanoo Eveliina, “jotkut haluu olla sellasia tyhmiä.”

Hyvänen! Erektuksen erektiivit kitetytettynä kirkkaudella, johon jo miltei unohdettu triokvintetti tuskin kuunaan kykenisi. Teknokraattis-libertaristis-robotististen oman onnen Ilmaristen metallinhohtoinen, koneöljyllä kostutettu päiväuni. Jokainen koppaa omansa, viisaat vaurautensa ja tyhmät kurjuutensa. Pojasta polvi paranee, tyttärestä toinenkin.

Järkytyksen järkyttämänä, vertaistuen ja henkisen virvoituksen kaipuun kärventäessä munuaisiani, otin käteeni Kiinassa valmistetun matkapuhelimeni, väänsin kampea ja lausuin sentraali-Santralle: “Neiti, voisitteko yhdistää Mahatma Gandhille, suurelle sielulle?“. “Hyvä asiakkaamme, Herra Gandhi on ollut hiljaista poikaa jo vuodesta 1948. Kiitos yhteydenotostanne, mukavaa yönjatkoa“, kuului vastaus. Suljettuani puhelimen tajusin, ettei puhelunvälittäjiäkään enää ole olemassa. Kylmät väreet piiskasivat aivokurkiaistani.

Vaan yht’äkkiä ymmärsin! Eveliina ei viittaakkaan “sellasilla tyhmillä” kärsiviin ja raskautettuihin, vaan kurjuuden aiheuttajiin, länsimaisen välinpitämättömän kulutuselämäntavan edustajiin. Mikä nerokas pisto suoraan meidän pääkallokasoissa kompastelevien, omatuntomme turruttaneiden lappusilmien aorttaan.

Tyytyväisenä sytytin suitsukkeen, sitten savukkeen ja liimasin post-it lapun 32-tuumaisen taulutelevisioni ruudulle: “Osta pekonia kaupasta. Muista vallankumous.”

Pian vaivuin syvään horrokseen nähden suloisia unia Lev Trotskin tisseistä.

Rakas verkkopäiväkirja, en malta olla palaamatta kupille vielä kertaalleen. SanomaWSOY:n hellästi isännöimien HS-blogien penetraatio Bloginnea-impyen kalvoa kutittelemaan on kohdannut myös hiekkaisen karheita ääniä. Reaktiot ovat olleet moninaisia vaihdellen analyyttisestä analfabeettiseen. Tyhmemmälle herää kysymys, miksi ihmeessä pitäisi huolestua muutaman (17 tätä kirjoitettaessa) irtoblogin ilmestymisestä tuhansien päiväkirjojen joukkoon.

Kysymys voisi ainakin olla näkyvyydestä, mahdollisuudesta tulla kuulluksi, siitä, kuka hallitsee areenaa ja sanelee säännöt. Kun iso poikatyttö tulee hiekkalaatikolle, pienemmät luonnollisesti pelästyvät, eivätkä aina syyttä. Iso poikatyttö kun helposti valtaa sen parhaan tilan ja valitsee lelut joilla leikitään niitä leikkejä joista iso poikatyttö tykkää – paitsi jos sattuu olemaan lempeä jättiläinen. Sellaista ei vain tähän päivään mennessä ole laatikolle osunut.

Niinpä mitvit haastaa tuoreeltaan SanomaWSOY-konsernin julmaan ja armottomaan tappeluun, myllytykseen tilasta ja vallasta, jossa aseena saa käyttää kaikkea mitä on tähän mennessä sattunut omistukseensa haalimaan. Te, hyvät katsojat, päätätte kumpi voittaa. Eiku ette päätäkään.

Pidemmittä puheitta: vasemmassa kehänurkkauksessa harrastajakirjoittaja ja kumipää, blogosfäärin pörheä kissimirri

MITVIIIIIIIIT!!!

Oikeassa kehänurkkauksessa Suomen johtava viestintäkonserni ja alansa johtava yhtiö Pohjoismaissa, blogosfäärin pikkujättiläinen

SANOMAWSOY OYYYYYYYYYYYYYYYJ!!!

[Varoitus, sisältää helvetinmoiset listaukset mitvitin ja SanomaWSOY:n omistus- ja varallisuustietoja. Näitä nyt on ennenkin nähty, nehän saa pörssiyhtiöiden omilta sivuilta, mistä tiedot pääosin kerätty, mutta ne näyttävät yhtenäisenä listana jotenkin niin... hyviltä. Aineisto on toimitettu, epätäydellinen ja sisältää painotuksia.]

Continue reading →

Ka’vittu sillälailla, sanoi Andersson kun hevonpaskaan kupsahti.

Muutama viikko ehti vierähtää isojen mediatalojen blogi-invaasiosta ja jo keskustellaan, miten pitäisi käyttäytyä. Vaikutusvaltaisessa Pinserissä käydään sekä merkinnöissä että kommenteissa keskustelua, pitäisikö tuhmuus stilisoida näkymättömiin mainontaa varjostamasta. Noitarovion sytykkeeksi on tungettu kaksi uutuusblogia, joiden nimet sanon tässä vain kuiskaten ja sensuroin rumat sanat tähdillä: Krapula***** ja Runkku*****.

Olen ennenkin ollut huomaavinani, että päiväkirjailevassa maailmassa liikkuu visionäärejä, jotka olisivat onnellisempia, jos blogilistalta löytyisi vain it- ja media-ammattilaisten blogeja. Sekaan voitaisiin säälistä päästää yksi etabloitunut korkeakulttuuritoimija, että saataisiin mukaan turvallinen tussahdus taiteellista hajua.

Helsingin Sanomien toimittaja, verkkoliitteen kehityspäällikkö ja HS:n tuoreen teknologiablogin kirjoittaja Pekka Pekkala oireilee Pinserin kommenteissa:

“Antaa muuten hyvän kuvan nämä toplistojen Runkku- ja Krapulblogit Suomen blogiskenestä juuri kun on saatu tavisjulkisuutta esim. Kuukausiliitteen kautta. :D
“Mitä siellä blogilisalla oli?”
“No siellä oli niitä Hesarin blogeja ja sitten jotain runkkujuttuja.”

As we say in Finland, reilu meininki!”

Pekkala älähtää Hesarin arvovallalla mielipiteen siitä, minkälaista materiaalia tasavallan suurimman päivälehden markkinointiblogien ympärillä olisi suotavaa olla olematta. On aikoihin eletty.

Tiedän kyllä, että arvon toimittaja on pitkän linjan bloginikkari ja omaa vahvan näkemyksen verkkokulttuurista. Kuitenkin, kun kirjoittaa suuren mediakonsernin sateenvarjon alla, mielipiteet aika nopeasti myös edustavat mediakonsernin näkemystä – semminkin kun kommentin linkki omasta nimestä johtaa HS-blogiin. Ja jos Helsingin Sanomat ryhtyy vetämään rajalinjoja ja paaluttamaan kirjoittamisen moraalia, minä tulen punaisessa kerrastossani, karvis-pyyhe olkapäillä ja kivitän sanomatalon ikkunat paskaksi.

Aivan kummallisena pidän muutenkin pikkusievistelevää huolestuneisuutta ja ahdasta tuohtumusta tuhmuudesta ja jostain kuvitteellisesta julkikuvasta, joka kiinnostanee Kekkostakin. “Nyt pikku-Matti et räplää sitä pippeliä, mitä ihmisetkin sanoo? Pyyhi nenäs, kaikki kattoo!“. Jos minulta kysytään, niin tähän tehosekoittimeen mahtuu vielä lukemattomia litroja verta ja spermaa. Se on sitten vaan kestettävä, huulta purren, alaleuka moraalisesta kiihtymyksestä väpisten.

Ainakin minulle – vieläkin – verkkopäiväkirjailu edustaa vahvasti portinvartijoista vapaata ITE-kulttuuria. Kirjoittamista, joka antaa äänen äänettömille. Kirjoittamista, joka ei pyri tuottamaan lisäarvoa. Kirjoittamista, jonka palkinto on itse kirjoittamisen suoma tyydytys. Luomisen, vaikka vaatimattomankin, ihme.

Olen toki ollut tietoinen, että joku jossain vaiheessa väistämättä ryhtyy välinettä kapitalisoimaan – oikeutetustikin, onhan tämä vapaa foorumi – mutta minun ei tarvitse pitää siitä. Vaan jos talouden toimija pyrkii kutistamaan Suomen lain jo rajaamaa tonttia julkisuuteen välittyvän kuvan perusteella, toivon syvästi, että muuallakin kuin minun päässäni soivat kellot. Nimittäin, ne soivat sinulle.

Muutenkin, blogimaailman kypsyessä, sen sisään pyritään entistä enemmän ujuttamaan kummallisia orjakulttuurin aineksia. Ehtoisana esimerkkinä vaikkapa käytettävyysvaikuttaja Jakob Nielsenin blogiteesien vatsaa kääntävä yhdeksäs kohta (vapaa suomennos): “Älä unohda kirjoittavasi tulevalle pomollesi“. Olisi siis suotavaa käydä itse – etukäteen – ostamassa kahleet, lukita itsensä patteriin ja heittää avain ikkunasta. Erityisen raikasta ja luovuuteen kannustavaa ajattelua.

Olen hieman hämmentynyt, että Pinserin Samik, joka on mielestäni aina ihailtavasti pystynyt erottamaan omat mieltymyksensä blogilistan ylläpitäjävastuusta ja toiminut avarakatseisella intuitiolla, suostuu kuuntelemaan ja kommentoimaan palstallaan esitettyjä näkemyksiä krapula-sanan degeneroivasta vaikutuksesta. Minä niin kovasti toivon, että blogilista vastaisuudessakin suo päivälehtien ja Manta Ray Holdingsin puristuksessa puhemahdollisuuden myös meille juopotteluun taipuvaisille runkkareille.

Sitäpaitsi… Krapulablogi + Runkkublogi? Jos joku vielä perustaisi Salamipizzablogin, niin siinähän olisi kasassa ihan normisunnuntai.

[Se virallinen huomautus: Tämän kirjoittaja pitää valtavasti Krapulablogista, sekä kirjoittajansa aikaisemmista päiväkirjoista. Runkkublogiin kirjoittajalla ei ole emotionaalisia sidoksia. Tissit.]