Kallio, makea Kallio.

Kallio, tuo sosiaalisten kerrostumien vilkas vapaasatama. Tuo kusinorojen kesyttämätön kaira. Vallattomien vatipäiden eloisa eldorado.

Kallio, paikka jossa voin turvallisesti kokea juuritunteita suuren näyteikkunan takaa, lattemuki kourassa ja tuntea ihan vähän jännitystä kotimatkalla fiksiä vailla olevan konfliktologian maisterin katsetta vältellessäni.

Ja kun oikein hurjaksi heittäydyn, voin iskeytyä aitojengin sekaan kahden euron tuopille. Kun vaikeasti sairaat ihmiset tappavat aamukramppejaan, voin pälyillä hermostuneesti nurkassa ja toivoa, ettei Reiskalla ole tänään kovin pahat reflat. Kun olen käynyt paikassa kahdesti, voin kehuskella kavereille, miten Kusirankki-pubissa - hei, kantapaikassani - on siis jotenkin niin paljon aidompaa.

Koska subuntarpeeni on olematon ja alkoholiongelmakin vasta varhaisvaiheessa, voin helposti luovia keski-ikäistyvää ja -nkertaistuvaa ruuhtani Kallion kapeikoissa. Puosu katsokaas on vielä messissä ja kompassi toimii.

Vaan mitä tapahtuu kun Veijo Bentso ottaakin tuulettimensa, kantaa sen olohuoneeseeni ja kippaa päälle kuormalavallisen kuonaa?

Olen aina jossain kuulalabyrintin pimeässä kulmassa pelännyt, että sosiaalinen tiedostavuus, punertava viherrys ja liberaali paatos on rikkaan etuoikeutta. Kylläisen ajanvietettä, onnekkaan pojan lapsellisuutta. Nyt olen muuttunut omaksi pikku tutkimuslaboratoriokseni. Kun sosiaaliseen kokeeseen lisätään ripaus etnistä konfliktia, on kiinnostavaa nähdä, luoviutuuko humppaava humanisti sumusta hukkumatta, vai kuoriutuuko Mohandas G:n munasta Travis B.

Reiska ei nimittäin jäänyt kusinoron katveeseen koodilukon taakse. Reiska kantoi helvetinmoisen tuulimyllynsä eteiseeni. Minä en pääse sitä pakoon. Minä en voi sulkea siltä silmiäni.

Pikimusta viha haukkailee isoja paloja.

[inspiraation isät]