Minulta on tiedusteltu, tiedänkö mitä haluaisin hautakiveeni kirjoitettavan.
Vastaan nyt, että tiedän.
Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että joskus ajasta lipeäisin, toivon, että hautakiveeni hakattaisiin:
Tässä kompostoituu kirjuri, joka valtakunnanvaltavaan kausijulkaisuun ujutti sanat “paska”, “pieru” ja “vittu”. Lepää rahassa.
Jos ylettyisin, panisin itseäni perseeseen.
Oi aikoja, kun pitää aivan linkkipäiväkirjaksi monistua. Kuitenkin, pelkään että maailmasta löytyy aivan liian monta sivistysvajauksesta kärsivää, jotka lukevat tätä tyrkykettä, vaan eivät aina kiinnostavaa, parhaimmillaan säkenöivää Käymälää, josta seuraavan kultakimpaleen löysin.
Ylen arkiston kätköistä avautuu nimittäin esimerkki siitä, miten internet voi olla myös iloinen asia. kansallissäveltäjä Jean Sibeliuksen harvinainen haastattelu vuodelta 1948 (RealAudio).
Pyhä Kullervo, kylmät väreet juoksevat piissä, kun toimittaja Kalevi Kilpi housuntakamus ruskeana, kieli keskellä suuta yrittää hallita äänensä värinää. Haastattelua ei voi sanoa varsinaiseksi grillaukseksi. En moiti.
Melkoista komiikkaakin on ilmassa äreän, jo hieman kastuneilla jauhoilla raksuttavan mestarin heitellessä kielimuurin takaa one-linereita polviasentoa hakevan toimittajan rahisevaan mikrofoniin.
Upea dokumentti. Hieno ajankuva. Olen mykistetty.
Lainaan loppuun Sibeliusta tämän evästäessä nuoria säveltäjiä tavalla, joka on helposti siirrettävissä muihinkin yhteyksiin (suora litterointi):
“Älkää koskaan kirjoittako mitään tarpeetonta nuottia, sillä jokainen nuotti pitää elää.”
Kirjoitinpa tuossa pitkän merkinnän, jossa irvisteltiin Jakob Nielsenille ja herran kymmenkohtaiselle blogimokalistalle (Media=blogista löydettynä). Merkinnässä oli paljon Jaakko-kullan pompöösejä kuvia sekä hihittelyä käytettävyystsaarin eri medioista lainatuille tituleerauksille, joilla käytettävyysceausescu brassailee henkilötietosivunsa alussa. Mukana oli myös luonnollisesti laulu, joka koostui pääasiassa wank-sanan eri taivutusmuodoista, ynnä varsinainen lihasisältö, jossa ammuttiin norsupyssyllä jaskalistan jokaista teesiä. Se oli parhaimmillaan ihan hauska kirjoitus.
Vaan kun tuli aika tehdä Anssit, ei ruudulle kirjoittunutkaan
“klikkaan”
Tekstistä puuttui tyystiin kaikki intohimo. Vähän niinkuin Hesarin segmenttiblogeista. Kun ei minulla oikeasti ole mielipidettä Jakobista. Ja aika vähän mistään muustakaan. Onhan tuo sitäpaitsi tullut tehtyä jo aika monta kertaa. Vittuako sitä sormiharjoittelemaan kun tuntuu, että biisi on jo soitettu. Voisiko jo keksiä jotain muuta?
Vaan mitähän se muu voisi olla? Toistaiseksi on tullut pari kokeilemisen arvoista polkua mieleen:
joko pienentää, keventää ja nopeuttaa ilmaisua: lisätä blogimaisuutta, henkilökohtaisutta ja hiustenleikkuuta sekä pyrkiä eroon kielen ja asioiden anaalisesta vääntelystä. Ehkä kääntää positivisuusmittaria inun kaakompaan.
Tai sitten koittaa pidempää, harkitumpaa kolumnimuotoa. Yrittää sommitella ajatuksen ituja ihan oikeasti koherenttiin järjestykseen. Mitähän siitäkin tulisi?
Hyviä ehdotuksia otetaan kerrankin vastaan.
Kirjoittaminen on kuitenkin sillä tavalla kovin tyydyttävää, ettei malttaisi ihan vielä aggregaattia sammuttaa.
Siksipä, ja koska olen kuitenkin tunnustetusti saatanan hauska, tarjoan Nightwish-yhtyeen kriisin kunniaksi mainion joululahjaidean vaikkapa kainuun-mummolle annettavaksi. Minä ostin näitä heti kolmetoista (=1040€):
Paras lahja! (ystävälle, sukulaiselle tai itsellesi!)
Jos olet joskus kuullut sanonnan “kiveen hakattu”, kuvittele Tarjan kuva kaiverrettuna kristalliin viimeisimmällä Laser -teknologialla. Mutta siinä ei ole vielä kaikki! Tarjan kuva kristallin sisällä on 3D, mikä tarkoittaa sitä että voit käännellä kristallia eri suuntiin ja nähdä Tarjan kasvot aidompana kuin koskaan aikaisemmin. Tunnet olevasi Tarjan lähellä!”
Ai niin – mitvit reputtaa Jakobin listan jokaisen kohdan. Voi kuinka tuskallista.
Aah. Olipa se herkullista pekonin sisäfilettä. Taidan laskeutua sulattelemaan sitä hetkeksi täältä vippihuoneen linnunmaidolla sivellystä vakuumista teidän tavallisten bloggareiden, “blogitavisten” keskuuteen.
Mutta olettepas te jotenkin… niin… tavallisia! Odottakaa, laitan hengityssuojaimen ja kumihanskat. Hops, kompastuin tämän punaisen maton reunaan. Olipa hassua. No niin. Hei hei, sinäkin siinä, mikässänytolitkaan… top-listan sijalla 35? No, ei aina voi voittaa. Sitkeä yrittäminen kyllä aina palkitaan – ehheheh, as if. Oi miten suloinen vauva! Saanko suudella. Noin – hymyillään kameralle, kliks. Phyih. Kuinkas perhe? Joo kivakiva joohuoh. Vai nimmarivihko? Jyrki J.J:lle rakkaudella mitvit. Joo joo, tietty luen sua. Muista sitten jatkaa tilausta siellä listalla, niin. Hohhoijaa. Printti=Sanomista? Mielestäni portinvartijoista vapaa kansalaisjournalismi on suurin yhteiskunnallinen mullistus sitten kuorettoman nakin keksimisen. Joo, kyllä, voit lainata tuota – se kirjoitetaan m-i-t-v-i-t. Hei söpöliini! Tiedätsäkukamäoon? Ai tietenkin tiedät? Tiedätsä, että sinä plus minä onyhtäsuurikuin me? Ei oo papereita? No joo, kyllä sä näytät vähintään kuustoistakesäiseltä. Ai meille, kun teidän äiti on kotona? Okei! Mikäpiiri? Oho, puhelin soi. Manta Ray? Odota vähän, mua haastatellaan just. Nii mitäsäkysyit? No ei todellakaan oo mitään sisäkumia. Haloo! Kiitos, lähden mielelläni alustajaksi yrityksenne tarjoamalle seminaarimatkalle Galapagokselle. Televisiosta? Odota, kuvaa vasemmalta, hieman alaviistosta! Yy-kaa-koo käy. Luullakseni menestykseni salaisuus on kova työnteko, nöyryys suhteessa omaan kirjoittamiseen ja kanssaihmisiin sekä kansanomainen maanläheisyys. Joo, kiitos. Mitäh? olet eri mieltä? Et pidä? Vittu, sä et enää ikinä työskentele tässä kaupungissa! Aahhahahaaa. Minä en koskaan poistu listalta. Kuulitteko, EN KOSKAAN!!! Kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan! Seuraavaksi Pinseri, sitten koko maailma! OOhhahahahheehehheehihihihhhhiiiihuuuu! Katukaa, kurjat!
Ja lopuksi uutisia toiselta puolelta palloa:
Kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaan Bjarne Kalliksen vaalikampanja ampuu tarkasti potentiaalisen äänestäjäkunnan häränsilmään: valkoihoisia kristittyjä kosiskeleva KKK-teema on nerokkuudessaan ja kulttuurisessa viiteymmärryksessään ylittämätön. Huput heilumaan, krisut!
Kallio, makea Kallio.
Kallio, tuo sosiaalisten kerrostumien vilkas vapaasatama. Tuo kusinorojen kesyttämätön kaira. Vallattomien vatipäiden eloisa eldorado.
Kallio, paikka jossa voin turvallisesti kokea juuritunteita suuren näyteikkunan takaa, lattemuki kourassa ja tuntea ihan vähän jännitystä kotimatkalla fiksiä vailla olevan konfliktologian maisterin katsetta vältellessäni.
Ja kun oikein hurjaksi heittäydyn, voin iskeytyä aitojengin sekaan kahden euron tuopille. Kun vaikeasti sairaat ihmiset tappavat aamukramppejaan, voin pälyillä hermostuneesti nurkassa ja toivoa, ettei Reiskalla ole tänään kovin pahat reflat. Kun olen käynyt paikassa kahdesti, voin kehuskella kavereille, miten Kusirankki-pubissa – hei, kantapaikassani – on siis jotenkin niin paljon aidompaa.
Koska subuntarpeeni on olematon ja alkoholiongelmakin vasta varhaisvaiheessa, voin helposti luovia keski-ikäistyvää ja -nkertaistuvaa ruuhtani Kallion kapeikoissa. Puosu katsokaas on vielä messissä ja kompassi toimii.
Vaan mitä tapahtuu kun Veijo Bentso ottaakin tuulettimensa, kantaa sen olohuoneeseeni ja kippaa päälle kuormalavallisen kuonaa?
Olen aina jossain kuulalabyrintin pimeässä kulmassa pelännyt, että sosiaalinen tiedostavuus, punertava viherrys ja liberaali paatos on rikkaan etuoikeutta. Kylläisen ajanvietettä, onnekkaan pojan lapsellisuutta. Nyt olen muuttunut omaksi pikku tutkimuslaboratoriokseni. Kun sosiaaliseen kokeeseen lisätään ripaus etnistä konfliktia, on kiinnostavaa nähdä, luoviutuuko humppaava humanisti sumusta hukkumatta, vai kuoriutuuko Mohandas G:n munasta Travis B.
Reiska ei nimittäin jäänyt kusinoron katveeseen koodilukon taakse. Reiska kantoi helvetinmoisen tuulimyllynsä eteiseeni. Minä en pääse sitä pakoon. Minä en voi sulkea siltä silmiäni.
Pikimusta viha haukkailee isoja paloja.