Aamulla varhain kun aurinko nousi, minä unestani outoon tunteeseen heräsin. Join latteksi laimennetut aamukahvit leikatulla konjakilla, nautin hapansilakkaa pekonipedillä - niin, sänkyni on valmistettu pekon… äh - mutta kummallinen tunne vain yltyi. Soitin diilerilleni ja kehotin sijoittamaan kaiken Manta Ray Holdings -nimisen yhtiön ylämummoon ynnä tilasin pari pikku-geetä kokkarista. Ei vaikutusta. Laskin rauhallisesti sadasta alaspäin ja samalla luin Dostojevskin koko tuotannon. Nada. Menin vessaan, Laskin rauhallisesti housuja alaspäin, samalla luin Dostojevskin koko tuotannon uudestaan, takaperin ja kas! Outo tunne katosi. Kusihätähän se vain olikin!

Avasin sähkökirjoituskoneeni ja ryhdyin lukemaan suosikkinettipäiväkirjojani. Minä pystyn lukemaan niitä kirjoituskoneestani, koska minä kirjoitan niitä kaikkia. Vaan mitä? Olenko minä kirjoittanut tuollaisenkin? En voinut uskoa sisäelimiäni, sillä värinauhalle oli tallentunut seuraava kirjainyhdistelmä:

“Tämä on myös tilaisuus! Mitään en voi vielä luvata, mutta voitte saada blogillenne mainosta yhdessä maan suurimmista lehdistä. Juuri tuli julki tilasto, jonka mukaan Kuukausiliite on saanut lähes satatuhatta uutta lukijaa. Kaikkiaan lehteämme lukee siis 1,6 miljoonaa ihmistä.”

Jumalauta! Idols-kisa meille sosiaalirajoitteisille, tillilihanvärisille ex-diktaattoreille! Tilasto! 1,6 miljoonaa hittiä laskurissa! Mainosta, lukijoita, valtaa! JULKISUUTTA!!!

Riisuin välittömästi ihokkaani, nousin ja kävin kokovartalopeilini eteen, rasvasin kehoni kauttaaltaan Tummelilla ja ryhdyin harjoittelemaan koe-esiintymistä varten. Pari tsäpäkkää muuvssia ja valtalehti olisi sulaa korvavahaa edessäni. Mainetta! Fame sweat fame. AAAhhh.

Ei mainetta ilman hikeä, joten päätin tehdä vaikutuksen toimittajaan säveltämällä kappaleen “Anssi ei oo mikään Paska“. A-osa olikin lupaava - hidas, kevyen tanniininen, pyöreä, viipyilevä, mutta räjähtävää kertosäettä enteilevä:

Suuren lehden suuri toimittaja Miettinen /
Meitsill’ heräs juuri toi primaali-viettinen /
kun kuulin että duunaat repparia blogeista /
Täst’ meidän uugee-skenest’ ihan vitun ogeista.

On journalistii, entist’ nistii, pornoo tosi graafista /
On filiat ja sofiat kuin Niitsen epitaafista /
Jos pieru tulee varren kans’ tai hameenhelma kastu /
Niin siitä luotuu merkkihetki, postaus eli lastu.

Kertosäekin lähti lupaavasti:

Anssi ei oo mikään Paska,
Anssi ei oo banaali /
Kuin yksi meistä, perus-Jaska,
…

Vaan silloin iski meille ammattimaisille kansalaisjournalisteillekin niin tuttu kirjoitusblokki. Yrittäessäni kuumeisesti keksiä sanaa joka rimmaisi “banaalin” kanssa, ajattelin samalla petailla paikkaa auringossa ja vähän terhennellä arvon toimittajan kommenttiosastolla. Tiedättehän:

“Moi mä oon Daddy Pimppi. Älä skrivaa sit mitää henkilöhaastist. Mun blogiin pääsee muuten suoraan tost nimimerkist. Siel on sit kans mun sähkispostis-ossari.”

Mutta voi, jo yli kolmekymmentä virtuaalikollegaa oli ehtinyt ohjeistamaan toimittajaa. Millä voisin erottua joukosta? Juuri kun olin poraamassa neljättä reikää nenääni, paukahti totuus tajuntaani kuin salamin väljähdys: tajusin olevani joka tapauksessa diskattu. Top-listan kärkipaikkalaisia ei näissä juhlissa suvaittaisi, sillä heistä on juttuja ollut jo aivan liikaa.

Aina ylevöittävän “Helsinkin herrat, Helsinkin herrat, perkele” -värssyn kaikuessa korvissani suloiset muistoni veivät omiin tähtihetkiini julkkisbloggaajana: varttini yliopiston kirkkaissa porrasvaloissa, josta minut tullaan ikuisesti muistamaan “ainoana mainittuna kirjurina, johon ei napeksinut edes linkittää.”

Ja sit toi…

toi…

Vittu.

Lohdutin itseäni klikkailemalla päiväkirjaani blogilistalla yhdellä monista tunnuksistani - ehkä näin nousisin kuumalla listalla hottis-tottikseksi. Minulla on niin paljon tunnuksia, että olen nimennyt ne alkuaineiden mukaan, jotta ne olisi helpompi muistaa. Aamulla aloitan aina Arseenista, mikä naurattaa minua aina vähintään tunnin. Kuulitteko, tunnin! Arseeni. Hihi.

Yleensä pääsen Hassiumiin saakka, jolloin minut valtaa vastustamaton halu soittaa diiler… äh. Tänä aamuna jaksoin kuitenkin Tinaan saakka, mutta juuri kun olin vajoamassa muistoihin ensimmäisestä lateksivapaasta tyttöystävästäni, se iski kuin Ilkka Kanerva:

Toimittajan muistiinpanoissa, viimeisenä, puolihuolimattomasti sutaistuna seisoi lause: “- Top-listan sisäpiiri?”

Ei saatana. Ja kysymysmerkki lopussa. Nytkö se paljastuu. Hakeeko toimittaja isoa skuuppia? Soitin välittömästi kaikille merkittäville (sijoitus top-listalla < 10) blogikollegoilleni, joihin muuten suhteeni on pelkästään fyysinen, ja pyysin heitä deletoimaan blogeistaan kaikki interblogoilut minuun päin. Vastaus oli aina sama, lohdullisen monotoninen: "Kello on yksitoista. Viisikymmentä. Kaksi. Nolla. Seitsemän. Kello on yksitoista. Viisikymmentä. Kaksi. Kymmenen.”

Tyytyväisenä onnistuneesta sumutuksesta jatkoin klikkailua. Koska alkuaineita on vain hieman toistasataa, millä varvataan vaivoin Rosa Meriläinen listalla, olen tehnyt tunnuksia myös Vuoden 2003 myydyimpien kotimaisten artistien nimillä. Päästyäni Pizza Enricoon, joka osaltaan todistaa listojen pätevyyttä pätevyyden mittarina, minun oli kuitenkin pakko myöntää:

Niin suuri oli konsensus kaiken oikeasti kiinnostavan löytymisestä top-listan sijoilta 831-955, ettei taida tässäkään gaalassa olla kuin jurrisen torspon paikka enää vapaana. Mikä aivan oikein ja sopivaista onkin.

Ai ettei ole gaala? Tottakai on.

Tai hei Anssi. Ei sua sattuis kiinnostamaan tämmöinen hyvin rasvattu, kiiltävä kalvinisti?

Nimim. teen mitä vaan, Itä-Ryyppi.