MiTViTpääministerin morsian

Mitvit ei tietenkään mihinkään yhteisöllisiin tapahtumiin osallistu, mikä olisi tietysti wc-raikastimelle vaikeaa ja nöyryyttävääkin. Sen sijaan tyypillisesti paikalle on ilmaantunut pohjois-Ossetialainen tapettiinsulautuja, renessanssinero Hilpari-Moelanen.

Viime yönä Moelanen näki kuitenkin unen, jossa pimeän voiman kansanedustaja Jörg Haider ilmestyi puhisemaan korvaansa:

“Use the force majeure, Luke”

“Kuka helvetti on Luke, miksi tuo kaveri pihisee noin oudosti, miksi sillä on vappunaamari päässä ja miksi kivekseni ovat jumissa grilliritilän välissä?” ihmetteli Moilanen.

Hätänumerosta Moilaselle kerrottiin, että pelastuslaitoksen erikoisryhmä,
joka on erikoistunut kivestenvapautukseen polttoleikkaamalla grilliritilää, on tällä hetkellä äärimmäisen varattu ja vapautuu vasta myöhään illalla. Ilmeisesti Moilasen tapaus ei ole mitenkään ainutlaatuinen näinä päivinä? Sen sijaan pelastuslaitoksen erikoisryhmä, joka on erikoistunut grilliritilänvapautukseen polttoleikkaamalla kiveksiä olisi kyllä heti vapaana.

Niin joutui Moilanen tekemään raskaan valinnan kolikkoa heittämällä, eikä pääse häpäisemään kotimaista kansalaisjournalismia illan multispektaakkeliin.

Koska laskujeni mukaan mitvit-konsernille tullaan kuitenkin myöntämään 12 kuukkelipatsasta ja kulutusluotto kuudenkymmenen prosentin todellisella vuosikorolla, lienee oikein ja autuaallista kirjoittaa kiitospuhe. Koska aina on viisasta julkaista puhe etukäteen, ettei tarvitse sitten myöhemmin tuntea itseään tyhmäksi, toimituksemme julkaisee nyt käsiinsä saaman, erittäin salaisen mitvitin Kultainen kuukkeli -gaalan kiitospuheen. Puhe tulee lukea katkerana Kimi Räikkösen äänellä Dubrovnikin baarimestarille pilkun jälkeen.

Kassi-Jussikin viittasi tähän elämää suurempaan salaliittoon, joka täristelee koko kansankodin sokkelia.

GB:n 88 -niminen jäätelö on joutunut Svea-mamman syrjinnänsyrjintäviraston hampaisiin, koska aakkosten kahdeksas kirjain on H, jolloin 88 luonnollisesti muodostaa pelottavan kirjainyhdistelmän HH, Heippa Hitler.

Koska minä mielelläni uskon todeksi kaiken pahan mitä suuryrityksistä – ja miksei PK-sektoristakin – puhutaan, pidän tätäkin uutista täytenä faktana.

Olen täysin vakuuttunut, että GB-yhtiön harmaat herrat ovat vuonna 1964 todella saaneet kuningasidean tiukasti segmentoidusta brändistä naapurin nahkakuulille ja muille lahjakkaille lapsille.

“Jumalauta jätkät. ‘Hymyilyttää neonatsia, kun naamaan lapioi jätskisatsia!’ Tiukasti suunnattua markkinointia trenditietoiselle erityisryhmälle niin että valtaväestö ei edes tiedä mikä niihin iski. Vittu tääkin markkinointistrategia tullaan oikeesti kehittämään vasta parinkymmenen vuoden päästä. Jos tää toimii, me voidaan joskus myydä vaikka huonekaluja homoille. Kelatkaa!”

Hirveä pettymys GB:n markkinointiosastolle tosin oli, että kuluttajat ympäri maailmaa tunsivat 88 -jäätelöä syötyään vastustamatonta halua perehtyä Hermann Hessen tuotantoon.

Hetkinen … ei ehkä sittenkään: Narkissos ja Kultasuu (alkuteos: Narziss und Goldmund).

Siis: Narkissos ja Kultasuu (Narziss und Goldmund).

Ilmankos minulla aina viski kasikasia juotuani alkaa kyynärpää kummasti vatkata.

Se sijaan Antidiskrimineringsbyrånin leppoisilta rouvilta on jäänyt täysin huomaamatta itse GB -nimen salattu merkitys. G on aakkosten 7 kirjain, B toinen. Saadaan luku 72. Siitä kun vähennetään kolme (ja me kaikkihan tiedämme miksi juuri kolme). Saadaan luku 69 – tuo pahamaineinen oraaliseksiasento.

Siis minkälaisia tötteröitä GB yrittää saada meidät implisiittisesti imeskelemään? Eikö tästä voisi nyt jonkinlaisen välikysymyksen tehdä?

Ja sitten päivän muihin uutisiin:

Kuinka monta bloggaajaa tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

No ei tietenkään yhtään, mutta jos joku bloggaaja nyt sattuu sen lampun vaihtamaan, ympärillä on välittömästi kymmenen kollegaa terhentelemässä, kuinka se oli merkittävä kansalaisteko, joka tulee haastamaan kaupalliset sähköasentajat.

Huh uh. Onneksi kohta jaetaan ne Kuikelot, että voi vähän höllentää päivitystahtia.

Hei Petteri Än-Änn, viilasin tota otsikkoa tunnin, onks hyvä? Minusta se on vähän jenkkityylisen puhutteleva, mutta se nostaa kirjoittajan syvimmän tarpeen etualalle.

Lapsena sitä aina katseli luonto-ohjelmia kaukaisista maista ja fantasioi, josko itse joskus pääsisi sellaisia paikkoja näkemään. Vaan ne kovin harvoin kertoivat Korson ostoskeskuksen Marjatasta. Jäädärin IT-bloginkin mainostamassa – sittemmin lapasille sopimattomana merkintäsisältönä sensureeraatussa – viikonlopun Avantgardistisessa Luonnossa, Aviksessa, oltiin sitten meikälivingstonen viime syksyn maisemissa. Oli sellainen aika kolea olo – vähän kuin Pneumann olisi laulanut juuri ja vain minulle Autiotaloa läpinäkyvään sifonkihuiviin verhoutuneena – Ja-ja-ja-jaa!

Muistin taas vanhan nyrkkisäännön. Oman esillepanon alla ei saa ainakaan kahteen viikkoon käydä katsomassa/kuuntelemassa/koskettelemassa/kokemassa muiden töitä. Ei koskaan. Ei ainakaan hyviä. Kävin. Nyt ahdistaa. Nuotti itselle: ensi kerralla käyt jossain paskaksi tiedetyssä.

Salieri-syndrooma. Kyky tunnistaa kauneus, muodon ja ajatuksen puhtaus, ylöspanon nerokkuus – kyvyttömyys itse tuottaa sitä.

Sama tunne, jos erehtyy syömään puoli kiloa luumuja juuri ennen kuin kiipeää paavimobiilin kyytiin vilkuttelemaan kansalle.

Tai silloin kun piilottelee Vaalimaan raja-asemalla suksipussissa keskimatkan ydinohjusta.

Tai silloin kun lukee B-rapun leidien, jotka ovat aivan liian hyvää ollakseen totta, eloisasta elämästä. Että tajuaa tehneensä jotain, ehkä kaiken, niin täydellisen väärin. Että kaikki mihin on uskonut ja kaikkensa pannut osoittautuu, tuosta vaan, usvaksi. Niin, usvaksi. Jalkasieni, Ti-ti-nalle, 10 kaskua, Jorma Kinnunen, hämähäkkimies väärinpäin, aito Monet-juliste keittiön seinällä, kaikki – puff, lumetta. Mutta minä nyt olenkin vain tällainen tavallinen harmaa suomalainen keskivertopääministeri.

Jatkaisin, mutta minulle tuli juuri hallitsematon erektio.

Onko tuo pienoisjunarata vai olenko vain iloinen nähdessäni sinut?

Muistatteko vielä aikaa, kun täällä Lokosfjärdissä saattoi käyskennellä vapautuneesti vailla vaippaa, vain pubiikkikarvoituksen vienon helkyttelyn halkoessa rikkumatonta hiljaisuutta?

Muistatteko niitä rankkoja, mutta kultaisia entisaikoja, kun blogiin kirjoittaakseen piti hiihtää kahdenkymmenen kilometrin matka järven jään alla Steven Jobsin näykkiessä persuksista?

Ja kun vihdoin sai kohmeisin ja irronnein sormin tekstinsä sylkäistyä ruudulle torakoista, spitaalista ja muista mainostajista huolimatta, tietokone pimeni, koska siihen aikaan ei vielä oltu keksitty sähköä?

Ne ne oli aikoja ne. Ne-ne.

Palasin eilen Saaristomeren Uppopaistoleiriltä ja mitä näenkään polkaistessani käyntiin vanhan leipäkoneen, jonka avulla pystyn seuraamaan blogilistaa, keittiön lattialistaa sekä Pohjois-Korean ydinaseohjelman edistymistä:

Billy Rayn broidi Manta Ray, jonka puulaaki kuulostaa Ham-saarella toimivalta pöytälaatikkoviritykseltä, on ostanut Blogilista.fi -palvelun. Siis vanhan kunnon iloisen Pinseri-Luffen rakkauspennun.

Voi Pinseri, olisit kertonut että lompakossa pörrää kärpänen. Kyllä me oltais Reiskan kanssa jeesattu.

Tunteet ovat nyt yhtä sekavia kuin vuonna 1997, kun Jalkas-Tapsa veti huikalla tölkin talouspiimää, tunki koiruohotupot kainalokuoppiin ja väitti Neuvostoliiton hajoavan ennen vuosituhannen vaihdetta. Myöhemmin Tapsa voitti Miss Lakkautusuhanalainen Raitiotielinja-kilpailun toisen esikarsinnan, meni naimisiin Arbusialaisen keskipakoisvoimannostajan kanssa ja viljelee nykyään retikoita internetin välityksellä, vaan ei siitä sen enempää, sillä niinhän meille kaikille lopulta käy.

Blogilistan myynti on otettu vastaan ristiriitaisin äänenpainoin myös harrastajapäiväkirjailijoiden keskuudessa, vaan mitäpä ei olisi. Yllättävän paljon on kuitenkin iloittu markkinatalouden parhaiden rattaiden jauhamasta PR-arvosta, yritysmaailman kiinnostuksesta verkkopäiväkirjoja kohtaan ja blogien merkityksen kohoamisesta.

Minä kun olen vähän tämmöinen hitaanläntä kaveri, niin kysyn aina vaan:

MIHIN VITTUUN VERKKOPÄIVÄKIRJAT TARVITSEVAT PEEÄRRÄÄ?

Miksi kaiken pitää olla mahdollisimman laajasti merkittävää? Mitä “julkisuudella” ja “kasvulla” on annettavaa harrastajakirjoittajille? Onko vähän saatanan hienoa nähdä sivunsa kuvakaappaus iltajulkaisussa? Miksi moponrassaus pitää kapitalisoida? Tiesittekö, että aina kun verkkoon pärähtää uusi mainos, jossain kuolee merimies?

Ottamatta mitenkään kantaa markkinatalouden lempeän syleilyn ehdottomaan ja vastaansanomattomaan siunauksellisuuteen joka perkeleen asiassa, totean sydämeni vuotavan polttoöljyä aina kun mainosroska valtaa uutta tonttia. Kun mielellään vielä näkisi verkkopäiväkirjailun keskeisen arvon ja voiman olevan riippumattomuudessa, herää väkisinkin kysymys: paljonko kello on? Pitää meinaan ehtiä junalle.

Vaan ei valoa ilman varjoa, riippua ilman mattoa, lihaa ilman piirakkaa, miestä ilman lepakkoa. Mitvitin yhteistyökumppanilta Wolfgang Durchgangilta tiedote uusille bloggaajille:

TYPEPAD VANHENTAA IHOA!

USING TYPEPAD MAY CAUSE SERIOUS RECTAL DAMAGE!

Aivan oma lukunsa ovat nämä suuren keskusliikkeen vaivoin blogiksi naamioidut tuotetiedotteet. Vaikka blogilistan myymisellä ja mainos”blogeilla” ei suoraa yhteyttä ilmeisesti olekaan ja vaikka Manta Ray Holdingsin Alex Nieminen Pinserin kommenttipalstalla toteaakin:

“Ja mitä vauvanruokablogeihin tulee, niin meillä ei todellakaan ole asian kanssa mitään v***n tekemistä.[...]Homman taloudellinen logiikka syntyy asioista, jotka eivät vaikuta millään tavalla palvelun sisältöön tai sen perustoimintalogiikkaan.“

niin olisin kyllä etsimässä sängyn alta muutamaa mörköveijaria. Jo se että hommaan liitetään taloudellinen logiikka, muuttaa sisältöä. On jo muuttanut:

blogit saavat julkisuutta. Talouden toimijat kiinnostuvat blogiformaatin mahdollisuuksista. yritykset alkavat tuottaa omia “sisältöjään” blogilistalle. Suuri keskusliike työntää massana mainonnan ja informaation iloisesti sekoittavaa materiaalia ei-kaupallisten blogien sekaan. Joku ostaa blogilistan. Uusi omistaja ei puutu piilo-/suoramainontaan, koska ei halua menettää talouden toimijoita. Muut mainostajat seuraavat perässä. Massa kasvaa, mainosroskan erottelu ja seulonta hankaloituu.

Blogilistan ansaintalogiikka on mainonta ja “yhteistyösopimukset”. Suuri keskusliike perässähiihtäjineen on siis potentiaalinen palvelun rahoittaja. Blogilistan omistajalta loppuu melko nopeasti käsitteiden Kesko ja vittu parittaminen, tähdillä tai ilman. Pim – sisältöön on vaikutettu.

Entä sitten? Loppuuko se myös mitvitiltä? Poistetaanko mitvit liiketoiminnalle epäedullisena kulutusartikkelina listalta – paskat tuotteet pois? Kesko – vittu. Kesko – vittu. Ihan varmuuden vuoksi pistin tuohon, kun en tiedä onko se myöhemmin mahdollista. Onkohan se nytkään? hui.

Vaan toivottavasti olen väärässä – aika usein olen. Toivon, että tuon mainion palvelun kaupallistaminen todella vaikuttaa myönteisesti palvelun laatuun ja luo resursseja jatkokehitykselle. Toivon että rahoittajalla on päätä ja sydäntä olla vaikuttamatta sisältöön sekä uskallusta puuttua vedätysyrityksiin, jotka nakertavat koko järjestelmän ja harrastuksen mielekkyyttä.

Erityisen iloinen olen, että Pinseri-Sami on saanut kompensaatiota vuosien palkattomasta pioneerityöstä. Ja kiitollinen Samikille hienon harrastuksen mahdollistamisesta. Ja täytyy kai sanoa, että olisi tuolle Blogilistalle voinut huonompikin ostaja löytyä. Esmes nyt vaikka Henrik VIII.

Silti, seuraan kiinnostuneena minkälaista blogipelleilyä mainostoimistot tulevat keksimään, jos hype vielä lisääntyy. Ja minkälaisten sukkahousujen ja autonrenkaiden seassa mitvit päivityksestään ilmoittelee. Siitä täytynee sitten johtoja päätellä.

Lopuksi muita tuoreita uutisia riippumattomalta medialta: Paavi delas.

Mikä on muuten paras RSS-agg..arg..ööö…hommelo?

Moi! Tulin vaan kertomaan, että mitvitin kirjoittajaksikin epäillyn Paavi Johannes Paavali II:n sormus, tuo maaginen kalastustarvike, jota on imuteltu enemmän kuin Korson lukion pinkeintä prinsessaa, on murtunut. Muistakaa, luitte sen täältä ennen Hesarin kuukausiliitettä – tämä nyt vaan on tämmöinen pieni mutta nopea ruohonjuurimedia.

Haluatteko nähdä kun verkkopäiväkirjaaja talloo momentuminsa päälle? Kun Andyn vartti kuluu paskalla istuessa?

Hep!

Kun en ole ennen ollut niin en tiedä, mutta minä epäilen olevani aika lopussa. Kabum, kuten saksalaiset asiaa niin nappanahkahousunnapakasti kuvaavat.

Sormien välistä liikaa, pieniä, teräviä.

Luulen pitäneeni vapaapäivän viimeksi tammikuussa – minä joka vihaan kiirettä enemmän kuin sika juoksua. Minä joka töräytän torvea niiden korvaan, jotka mittaavat ihmisarvoa kalenterimerkinnöillä.

Ainakin vappuna.

Sillä elämässä tärkeintä on rakkaus ja kunnon päiväunet. Ja kun jälkimmäistä ei saa, kärsii ensimmäinenkin.

Minä kun olen oikeasti sellainen siesta-mies.