MiTViTpääministerin morsian

Sanokaa moi Simolle. Simo on jo edellisessä merkinnässä mainittu Simo Kuritushuoneelta, tuo keskimmäinen jamppa tuossa oikeassa marginaalissa. Vasemmalla pönöttää Simon paha ystävä ja osa-aikarakastaja Eleanor “Takaveto” Rigby ja oikealla Simon akilleenkantapää Lennart Meri-Teijo, mutta he puhuvat vain kansainvälistä rakkauden kieltä ja ovat lisäksi aivan liian läpinäkyviä, joten ei heistä sen enempää.

Simosta sen sijaan muutama sananen. Simolla esiintyy rintarauhasten liikakasvua ja primäärit sukupuoliset tuntomerkitkin ovat, Simon omin sanoin, “vähän silleen ja tälleen“. Se ei kuitenkaan Simoa hillitse, puhumattakaan siitä, että Simolla ei ole lainkaan raajoja. Mutta voi: Simolla on kuitenkin iso ongelma, emmekä nyt puhu siitä, että Simo on mallinukke tai että Simo on muovia – sehän on mallimaailmassa kovin tavallista.

Simolla ei nimittäin ole päätä.

Kuten valistuneimmat tietävät, ajattelukoneisto, tuo hienovarainen ajatteluun tarkoitettu koneisto, sijaitsee useimmilla ihmisillä pään seudulla. Simo kykenee kuitenkin kiertämään tämän rajoitteensa hienosti, upean rohkeasti ja itsenäisesti – Simo lausuu ääneen muiden ajatuksia. Aina kun Simo näkee jotain kutkuttavaa Blogerbaidzanissa tai tosimaailmassa, kuten Ilta=Sanomissa, Simo toistaa ajatelman papukaijan lailla. Sillä lailla Simo ei kauheasti poikkea tämän palstan toimituksesta tai ihmisistä noin yleensä. Toisin kuin monet muut ajattelijat, Simo osaa kuitenkin tehdä hyperlinkkejä ajatusten alkulähteille.

Simo on myös sanomistensa suhteen täysin neutraali. Joskus Simon korvaan saattaa tarttua nerokasta ja iskevää, toisinaan taas hullunkurista tai jopa typerää tekstiä, mutta Simo ei välitä. Simo toistaa kaiken uskollisesti ja jättää arvottamisen kuulijan tehtäväksi.

Joku voi todeta, ettei ylläesitetyssä ole oikein mitään logiikkaa, eihän Simolla ole silmiä nähdä, korvia kuulla eikä suuta puhua. Eihän internetissä sitäpaitsi edes voi toistaa ääntä.

Mutta Simo onkin vähän niin kuin Jeesus. Ettei siinä ole oikein mitään tolkkua, siihen vaan pitää uskoa. Häneen. Simoon.

Jokaisen uuninpankolla leppoisia aikamiespoikapäiviä viettävän atk-orientoituneen atm-raiskan elämässä tulee joskus päivä, jolloin oma eläkeläismami, muamo, tuo elämän synnyttäjä ja ylläpitäjä, hankkii tietokoneen ja tarvitsee asennusapua.

Tussahtipa siis kohdalle myös mitvitin “elämässä” (kyllä, äitini on yli 30v) tämä äärimmäinen miehuuskoe. Itse asennuksesta ja käyttäjätuesta en lähde tarinoimaan, koska pienimmät saattaisivat peljästyä (se CD laitetaan sinne asemaan kiiltävä puoli ALASPÄIN), mutta esivalmisteluja suorittaessani törmäsin jälleen ilmiöön joka saa aikaan puistatuksia kansallispuistossa.

Etsiessäni maailmanlaajuisesta verkosta ohjeistuksia aiheesta löysinkin aivan kelpoiset direktiivit hyvin deskriptiivisellä otsikolla varustettuna: How to fix Mom’s computer.

Jo sinänsä mainiot ohjeet täydentyvät vielä hyvillä vinkeillä kommenttiosastolla, vaan katso: joka kovinuseas kommentti on silkkaa spämmiä Omenatietokoneuskovaisilta. Nämä hermosäikeillä sahansoittoa harrastavat karvanaakelot jaksavat tuottaa ilmaista mainossaastetta Vapauden Valtakunnan Aateekoofirmalle joka perkeleen välissä.

Kyllä, juuri te.

Uskokaa nyt jo vittu, että Tahko Pihkalaakin kiinnostaa teidän intuitiivinen designmöykkynne. Ja Teuvo Duunit omistaa jo ihan riittävästi ilman teidän apuanne. Tuupatkaa se omppu penaaliinne ja räplätkää sitä piirissä.

Että siitä se sitten lähti.

Mitvitin uusi julkisivu on siis … ööö … metakommentti… eeh…jälkimoderni antimainos… ääh.. silkkaa vittuilua … eiii … ryöstöviljelyä … tota .. huono …. eiku…

Siis: iMitvitin uusi elämysympäristö on suunnattu tarkkaan valikoiduille ja tutkituille markkinasegmenteille (16-17 -vuotiaat kaupunkilaisnaiset) sekä laatu- ja design-orientoituneille erityisryhmille. Erityisesti se pyrkii ottamaan huomioon aarporaajat, Suomen Marsalkat sekä punaviher-värisokeat. Ja Simon kuritushuoneelta moi.

Muuten te olette kyllä vallan kivoja ihmisiä.

Nyt sitä sitten eletään kuin viimeistä päivää.

Nimittäin juuri saamamme tiedon mukaan mitvitin ehdoton ja kokonaisvaltainen valtakausi Kikkelin Stop-listan valtiaana päättyy tänään ja mitvit-päiväkirja vaipuu kumpujen yöhön ja unohduksen Näsijärveen.

Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut, että juuri saamamme tiedon mukaan Sponsorin Hip-listan kärkeen on puskemassa barbaarilauman tavoin aivan uskomaton kasa “oivaltavia, viiltäviä [ja] poliittisia” verkkojulkaisuja jotka ovat aiemmin epäreilusti jääneet huomiotta. Jos tämä kirjoitus vaikuttaa hieman puristeiselta, johtuu se ainoastaan siitä että pidätän hengitystäni.

Aha. Juuri saamamme tiedon mukaan mitään mitvitin valtakautta Poppelin Höp-listalla ei ole koskaan ollutkaan, vaan tuo Baabelin portto on pikemminkin roikkunut siellä jossain vähän alempana. “Eikä perkele tule, jos se minun lihakoukussani riippuu” kommentoi unessa haastattelemamme Liiterin Shock-listan ylläpitäjä, hallusinomi, Teksasin moottorisahamurhaaja ja mesenaatti, nimim. Amish (oik. Amis Hömppä).

Jos päivitykset ovat täällä olleet kuluneella viikolla vähissä, johtuu se siitä, että julkaisun päätoimittaja loukkaantui verisesti Siiveniskujen, eh, poleemisesta lentimien läpsyttelystä koskien hieman vanhempien ihmislasten imetystä ja hankkiutui vihdoin rinnastavieroituskurssille. Nyt tämä oikeudessa-vastaava päätoimittaja imeskelee jo sujuvasti ’92 Passatin sisäkumin venttiiliä. “Vituttaa kuin keskisuurta käpyä, mutta kyllä tämä aina ydinlaskeuman voittaa” toteaa päätoimittaja Aeiouyäö Klmnprst-Frostell runolliseen tapaansa.

Siiveniskijä lienee saanut ansaitun rangaistuksensa henkilökohtaisen palautevyöryn muodossa ja joutunut helvetin seitsemännelletoista kehälle, missä, kuten hyvin tiedämme, tuomittu joutuu pitämään ylisuurta “I fucked with Vauva-people and all I got was this lousy t-shirt” -tekstillä varustettua t-paitaa samalla kun keskimääräisen lestadiolaisperheen kokoinen katras roikkuu yhtä aikaa yötä päivää kiinni nisissään.

Koska “Suuri Isänmaallinen Uudistus Joka Tekee Kaikki Uudistukset Tarpeettomiksi” pannee arvot järjestykseen ja pessee ilman kyyneleitä, lienee tämä viimeinen kerta kun kuulette mitvitistä.

Vaan kyllä minä siellä jossain vielä luurailen. Koittakaa kaivaa vaikka sieltä “Varsovan Liittoon liittymiseen varauksellisen myönteisesti suhtautuvat verkkopäiväkirjat” -kategorian alapäästä. Tai “Nakit ja Sushi” -ryhmästä.

Minua on nyt valistettu. Voi palava pensas minua onkin – toiveeni mukaisesti – valistettu. Minua on valistettu niin paljon, että nyttemmin pääsääntöisesti istun pehmustetussa huoneessa maitoa valuvien rintojen kuva silmissäni, päristelen huuliani ja hakkaan käsiäni yhteen, milloin en hakkaa päätäni huutaen “Madonna ja huora! Ota paha pois!“.

Nyt siis tiedän. Tiedän, että minun ei pitäisi ajatella yhtään mitään taaperoimetyksestä, koska eihän se nyt ole minun asiani eikä kaikesta tarvitse aina ajatella jotain.

Ja jos nyt jotain sitten kuitenkin heikkona hetkenä tulee ajateltua, niin ajatella pitää kauniita ajatuksia. Että se on AIVAN TAVATTOMAN HIENO HOMMA. Se taaperoimetys. Että se on penisiliiniä parempi suoja sekä Prozacia tehokkaampi onnellistaja. Se on niin hieno homma että Mozart ei olisi sitä osannut säveltää eikä Remontti-Reiska rakentaa. Taaperoimetys.

Kehotankin nyt tässä kaikkia suomalaisia osallistumaan taaperoimetykseen sopivaksi katsomallaan summalla.

Tämä ilmeisen poleemiseksi koettu, joskaan ei sellaiseksi tarkoitettu, sivuhuomautus edellisessä merkinnässä poiki kymmeniä kommenttiosasto- ja henkilökohtaisia yhteydenottoja. Unohtaa ei kuitenkaan sovi paljon vähemmälle huomiolle jäänyttä varsinaista leipäasiaa, joka sekin ammuttiin asiallisesti alas. Neitielämää-verkkojulkaisu (ahhahhahahaa, touché?) on harhautunut keltaisen päiväkirjaston pariin ja oikoo hienossa, seikkaperäisessä kirjoituksessaan täällä esitettyjä harhaepäilyksiä. Onneksi. Se olisikin ollut liian karmeaa, jos se olisi ollut totta.

Siellä onkin sitten oikein parisuhteen voimalla vietetty aikaa tässä huvipuistossa, kun vaimonsa kirjoittaa mainion vastineen tuosta, mikäsenytoli… niin taaperoimetyksestä! Mitvit – viihdettä ja asiaa koko perheelle.

Kun nyt päästiin tuohon populistiseen viihdepuoleen käsiksi, niin esittelenpä teille aivan uuden, vastakehittelemäni tv-ohjelmakonseptin.

Ohjelman nimi on Dille ja siinä etsitään Suomen tyhmintä pyrkyriä. Dille on tarkoitettu ihmisille, jotka vakavissaan, nauramatta, kykenevät korvaamaan sanan “ongelma” sanalla “haaste“. Ihmisille, joiden mielestä “Käytän tarvittaessa kyynärpäitäni, hymyillen” -lauseen ääneen sanominen on luonnollista, eikä vakava merkki pitkäkestoisen psykiatrisen hoidon tarpeesta.

Dillen ideana on optimaalisen julkisuusrummutuksen säestyksellä leikittää kourallista ahneita torspoja ja siten varmistaa, että kaikki potentiaaliset työnantajat varmasti painavat naaman mieleen ja lisäävät sen “ammutaan tavattaessa” -galleriaansa.

Dillen voittaja saa rangaistukseksi suojatyöpaikan ohjelmassa mainostettavassa yrityksessä. Toimenkuva ei selviä voittajalle missään vaiheessa ja tittelikin kuluu jokseenkin “Liike-elämä Mahdollisuus Johtaja“, mutta se käännetään arameaksi niin ettei siitä ymmärrä sitäkään vähää.

Vuoden kuluttua, kun “Kaupankäynti Tilaisuus Ohjaaja” on imetty kuiviin kahvinkeittopuuhissa, hänet ulkoistetaan ja jäljelle jää vain markka, laatikko ja ohikulkijoiden ivallinen ylenkatse. Ja ohjelmassa mainostettavan yrityksen toimitusjuontajan kosteiden silmien ja myötätuntoisten sanojen lomasta kaikuva verenkarvainen nauru.

Sä sanoit MITÄ?

Mikäänhän ei vituta täällä Harmajan virastokompleksissa niin paljon kuin vitsinvääntäjäksi ilkkuminen. Kun nääs viimeinen huumoriin viittaava missä on osallisena oltu tapahtui talvella -92 kun mitvit liukastui, lensi selälleen ja pyllyvako vilahti.

Ja kun te nyt kursorisesti silmäilette tämän jutun läpi ja huomaatte, ettei siinä nyt oikein vitsoja taivutella niin tehän hyppäätte sen yli ja menette johonkin hauskempaan paikkaan, esmes hammaslääkäriin. Tai ajamaan mopolla ympyrää. No, itsepä lienen vankilani rakentanut.

Blogimaailmahan on tukoksillaan teknonuuskijoita jotka haistavat kilometrin päästä uuden, pienemmän Omenan. Miksi siis Kari Haakanan pitää liki yksin yrittää nostaa keskusteluun oikeasti tärkeitä iAsioita. Saati että täällä porotokka-osastolla näistä huomautellaan.

tarkoitan nyt vaikka tätä hippaleikkiä tsetsheenien Kavkazcenter-uutistoimiston sivuja ylläpitävän Mikael Storsjön ympärillä. Kari “Haakanan Kari” Haakana on jo ansiokkaasti ottanut esille Supon ja mahdollisesti valtionjohdon roolin tässä sananvapauden epitafissa.

Mutta kyllä tämäkin otsaa rypistää, vaikka tästä on tietysti vain Storsjön sana vakuutena:

“Tiedän että sähköpostiani luetaan. Tein kokeilun, jossa lähetin Tsetsheeneille tekaistun sanoman, että tietyllä www-osoitteella muka oli uusi sivustokokonaisuus ja viritin sivustolle tarkan lokiseurannan. Tunnin sisällä sivulla oli viisi kävijää, Kaksi venäjältä ja kolme Suomesta.”
-Mikael Storsjö Imagessa.

Jaa että kuka se siellä palveluntarjoajan roolissa sähköposteja välitteli?

Ding ding! (pohjois-)Sonera, tuo tietoturvan ja yksityisyyden suojan Taedong.

Vaan ei tästä verkkopäikkäreissä kohista. Vaikka ehkä pitäisi – varsinkin kun kaivataan sitä substanssia. Vai liikunko vain väärillä biteillä?

Enkä minä tarkoita ettei uudesta konemöykystä puhua saisi. Sitä minä joskus mietin, paljonko se vitun-iso-amerikkalaisfirma maksaa näistä mainoksista. Kavkazcenteriä pyöritetään muuten nykyään Ruotsista.

Ja sitten avunpyyntö lukijoilleni:

Tuoreimmassa Nyt-liitteessä oli “Yhä rinnalla” -otsikolla juttu äideistä, jotka imettävät lapsiaan leikki-ikään saakka.

“En ymmärrä, miten isomman lapsen imetys olisi eri asia kuin vauvan imetys. Sama lapsihan se on, kasvanut vain.”
-Neljävuotiasta tytärtään imettävä Riitta Pessi HS:n Nyt-liitteessä.

Yleensä osaan muodostaa mielipiteen asiasta kuin asiasta, olkoonkin että se yleensä tarkoittaa, että rypistän otsaani tietäväisesti ja ajattelen tissejä ja kaljaa … mmm, tissi ja kalja…, mutta tämä hämmentää minua kovin. Kun nuo lapsiasiat eivät ole täällä ihan asiantuntemusosaston kärkiosaamista, niin voisiko joku ystävällinen lukija kertoa minulle, mitä pitäisi ajatella viisivuotiaasta imeväisestä? Minä en ihan oikeasti tiedä.

soittimessa: vika
yöpöydällä: tekohampaat

Jos osaisin piirtää sarjakuvia, tässä olisi nyt strippi, jossa vanhempi naishenkilö kiskoo mäyrää ulos Bob Dylanin perseestä Robert-pojan laulaessa tuskaisesti:

“mama, take this badger off of me…”

Ei ole maailma mitään menettänyt tässäkään.

Minulta on usein kysytty minkälaisia blogeja, verkkopäiviksiä, nettipäikkärin-käikkäreitä mitvit-maassa luetaan. No okei, ei ole kysytty mutta tänään työmatkallani kohti Rautatientorilla sijaitsevaa jalustaani (ette kai luulleet että Aleksis oikeasti on kivi?) minulta kysyttiin kelloa, jonka jälkeen se varastettiin, joten vastaan kysymykseen joka tapauksessa.

Aihetta, kuten elämää yleensäkin, on oikeastaan helpompi lähestyä negaation kautta, vastaten kysymykseen minkälaisia blogeja en ainakaan, edes asetta etäisesti muistuttavalla hedelmällä uhaten, lue. Lisäksi aihetta on helpompi lähestyä alasti, uudenkuun aikaan, hieroen kehoonsa vienosti Hurtanminttua (edistää suolistonesteiden ja sapen erittymistä sekä lisää ruokahalua):

mitvitin toimituskunta (minä ja Kääriäisen Sepi) pyrkii välttämään verkkopäiväkirjoja joissa mainitaan sanat iMac, iPod, iSkias, iNdoktrinaatio tai mikä muu tahansa i-alkuinen sana. Myös, jos i-kirjain löytyy sanan keskeltä tai lopusta, joutuu kyseinen hengentuote välittömästi verollepantavaksi omaan kaupunkiinsa.

Raskauttavaa on myös exä -käsitteen toistuva viljeleminen. Siis, kuinka helvetisti teillä voi niitä exiä olla? Sitäpaitsi, exää kutsutaan exäksi koska se on exä. Tästä lähtien exä-termiä tulee käyttää vain viitattaessa Hemorhagia ex ano:on. “Tänään kun työntelin pöntöllä aamuzappaa, mulla oli tosi paha exä“. Siitä minä kyllä luen mielelläni.

Edelliseen viitaten, pinnallisia ruhjeita aiheuttaa x-kirjaimen tarpeeton käyttö sanojen lopussa, alussa, keskellä tai edes x-kirjaimen ajatteleminen. Hah, ajattelit juuri x-kirjainta – lopeta! Tarpeettomaksi luetaan kaikki käyttö, paitsi jos x-kirjaimia on kolme peräkkäin. Voi tytsät ja pojakkeet, nuo xxx-kuvablogit ovat usein oudon kiehtovia – siis ihan vaan esteettis-sosiologisesti (ja niissä on usein hyviä lukujuttuja).

Koska tässä julkaisussa emme hyväksy minkäänlaista alistamista tai polkemista, edes pyörällä-, sekä pyrimme edistämään kaikkien elollisten ja elottomien, kivien ja keppien, leikattujen ja leikkaamattomien välistä tasa-arvoa, yhteisymmärrystä ja oikeutta karkkipäivään vähintään kerran viikossa, olemme siivonneet lukulistaltamme kaikki teokset joissa esiintyy alistuskonjunktioita.

Meille elämä on musiikkia, erityisesti instrumentaalimusiikkia ja musiikki on elämä, erityisesti instrumentaalielämä. Siksi meille tuottaa tuskaa lukea kirjoituksia, jotka sisältävät vokaaleja.

Edellisestä ihmissuhteestamme jäi meille poikkeuksellisen syvät ja näkyvät arvet. Arvet aiheutti eräs vantaan suunnalla asuva Antti-niminen herrasmies, jota myös Korson-Antiksi kutsuttiin. Puuttumatta nyt siihen, että suhteen toinen osapuoli oli siamilainen kaksosemme ja Korson-Antti meidät erilleen leikannut kirurgi, toteamme, ettemme vieläkään pysty seuraamaan julkaisuja joissa esiintyy konsonantteja, koska ne jollain kipeällä tavalla muistuttavat menneisyydestämme.

Itse asiassa kaikenlaiset sanat ja niiden muodostamat epäselvät kokonaisuudet, lauseet, ovat yleisesti ottaen täysin turhia ja siksi pannassa:

“Tunteiden virtaavasta luonteesta johtuen kommunikointia tapahtuu koko ajan omasi ja toisten ihmisten tunnekehojen välillä. Tämä on puhdasta tunteiden välistä keskustelua, johon ei sanoja tarvita.”

Että löytyisikö sieltä nyt jostain sellainen päiväkirja joka täyttää edellämainitut ehdot, eikä lisäksi muistuta jäykistyneenä säilykeherkkusientä, niin katsotaan josko tapahtuisi tunnekehojen välistä kommunikatsuunia. Valot voidaan kyllä sammuttaa. Meinaan ettei tarvitsisi tyytyä vain yhteen suhariin.

Piti kirjoittamani tähän tilaan avoin kirje syvästi arvostamalleni piispa Huoviselle kärsimyksen kohtaamisesta, uskon murenemisesta ja siitä kuinka eräänä päivänä joulupukki ei enää tullutkaan, muttei se sitten oikein tuntunutkaan hyvältä – tai oikealta.

Pitipä myöskin kirjailla, kun nyt joulun aikaan olen puoliväkisin joutunut tuossa helvetinkoneessa paljon istumaan ja pelkäämään, kuinka vihaan yksityisautoilua ja suomalaista autoilukulttuuria, mutten viitsi kun teitä kuitenkin ahdistaa jo tarpeeksi skrapailla aamuisin niitä peltilehmiänne.

Tuli mieleen myös lausua pari sanaa kotimaisen radion tilasta jouduttuani vastoin tapojani kyseisen äänilähteen vaikutuspiiriin jopa useiksi tunneiksi. Siis siitä kuinka halutessani nauttia keskenkasvuisten pissa-kikerrystä voin mennä lähimpään H&M:n myymälään, tai halutessani kuunnella puhetyöläisiä joilla ei ole yhtään mitään sanottavaa voin kääntyä lähiseurakuntani puoleen, muttei se taida ketään elähdyttää jos saatanaa kutsuu saatanaksi. Soittolistoista en olisi viitsinyt sanoa yhtään mitään.

Niinpä kerron kauniin ja humaanin tarinan siitä miten – kuten tiedämme – totuus kuullaan lasten ja muiden humalaisten suusta:

uudenvuoden saunassa ystäväperheen kolmevuotias poika S. aikansa kiinnostuneena kurkittuaan, mittailtuaan ja tarkkaan aprikoituaan muotoili seuraavansisältöisen julkilausuman:

“S:llä on pieni pippeli, isillä ja mitvitillä (nimi muutettu) on iso pippeli!”

Tämä siis tiedoksi kaikille skeptikoille saatettakoon.

Loppuillasta kuultiin lisää totuuksia humalaisten suusta, muttei niistä sen enempää, kun en muista.