Kotikontujen tienoita tervehtien, tämä laulumme kaikukoon.
Yli peltojen, vetten ja tunturien, aina Hangosta Petsamoon.
Mennyt kansallinen juhlapäivä muistahutti vanhankin mieleen jälleen sen, mikä herättää sanana vieläkin voimakkaampia tunteita kuin “ihmissuhteet“. Se on se “itsenäisyys“.
Itsenäisyys, suomalaisuus, näyttäytyy, Yleisradiosta paraatimarsseihin, edelleen aivan hämmästyttävän yksipuolisesti talvi- ja jatkosotana, jossa ei näytä tapahtuvan edes päivitystä sitten versio 1.0:n, “Tuntemattoman Sotilaan” ilmestymisen. Sankaruutta, verta ja kunniaa.
Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus.
Tääll’ on suorana seistä ja kaatua joka miehellä oikeus.
Muutamat kirjalliset toverit ovat uskaltautuneet pohtimaan, josko itsenäisyys voisi olla myös jotain muutakin kuin dramaattiset historian vaiheet 60 vuotta sitten. Ainakin Sivusta on saanut kommenttiosastollaan silmilleen karkeaa vulgaari-isänmaallisuutta, jossa seisotaan asennossa käsi lipassa ja jos joku uskaltaa puhua, alkaa saatanallinen äkseeraus. Isänmaallisuutta joka luo pelottavan aavistuksen siitä, että Suomi tulee viettämään loputkin elämäni itsenäisyyspäivät kuvitteellisessa poterossa kasapanos kädessä tuijotellen vanjan konekiväärinpiippuun (Ja tiedän kyllä miten tätä kommentoidaan - se alkaa sanoilla “juuri siksi…”).
Minä tunnen suurta sympatiaa 30- ja 40-lukujen sotien veteraaneja kohtaan. Ainoa elossaoleva isovanhempani ei vieläkään kykene lausumaan marskin nimeä purskahtamatta liikutuksen kyyneliin ja ymmärrän sen hyvin. Minä haluan kuulla hänen sotajuttujaan sadatta ynnä kolmatta kertaa - ne ovat elävää historiaa, josta on kenties mahdollista oppia paljonkin. Ja minä haluan huomioida ja myötävaikuttaa vielä elossa olevien, raa’an ja julman sodan kokeneiden vanhusten elämänolosuhteiden parantamiseen.
Silti itsenäisyyspäivän assosioiminen sotaan - ja vastaavasti sodan liittäminen kunnian ja sankaruuden käsitteisiin - tuntuu jotenkin yksipuoliselta, ontolta.
Siis te lapset ja vanhukset ja te äidit ja morsiamet,
niin kauan teillä on suojattu lies, kun on pystyssä yksikin mies.
Pohjimmiltaanhan sotiin tukeutuva isänmaallisuus lienee kaipuuta yksinkertaisuuteen. Aikaan jolloin - mielikuvissa - laivat olivat puuta, miehet rautaa piipussa ja kotiliesi hohkasi lämpöään äidin hellissä, pehmeissä, naisellisissa ja taitavissa käsissä. Kaipuuta selkeisiin arvoihin, yhteisöllisyyden tunteeseen, agraariyhteiskunnan turvalliseen roolijakoon niin sukupuolten kuin yhteiskuntaluokkienkin suhteen.
Sinä tiedäthän veikko mun vierelläin, mikä retkemme tänne toi.
Ilomielin me riensimme sinnepäin, missä yhteinen kutsu soi.
Tätä mennyttä onnelaa metsästetään nykymaailmassa kesämökeiltä, karjalanpaistista, sankarihaudoilta, pullantuoksusta, Katariinasta ja Munkkiniemen kreivistä, kuka mistäkin. Nämä ovat tietysti hyviä ja kauniita asioita. Vaan kun mukaan sekoitetaan katkeruutta, epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta päädytään pahimmillaan vastenmieliseen nationalismiin: sota-ajan ja sota-arvojen ihannointiin ja romantisointiin, muukalaisten pelkoon, sovinismiin, olemattomien uhkakuvien luomiseen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden hakemiseen viranomaistahoilta, nyrkkisankareiden äänestämiseen - tai siihen että vanhuuden raastamia kenraaleita raahataan puolijauhoisiin pukukoppeihin sorauttelemaan nollaliturgiaa “taistelutahdosta”.
Tapa tuttu jo taattojen nyt on hoidossa poikasten:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskaret jäädä saa.
Suuria tarinoita ja kansaa yhdistäviä sankareita syntyy ääriolosuhteissa. Staattisissa, stabiileissa hyvinvointiyhteiskunnan kehyksissä suuret, räiskyvät, kilpeään kalisuttavat maineteot ovat kortilla, aatteet ja ihanteet muuttuvat ja monipuolistuvat, syntyy mielikuva hajanaisesta arvokieroutuneesta pullamössöelämästä.
Ei sankaruus, hyvä tekeminen, hyvän tekeminen, rohkeus, selviytyminen, kunnia mihinkään ole kadonnut. Katsokaa vaikka ympärillenne. Mistä löytyisi 2000-luvun tapa juhlia vapaata, hyvin toimivaa yhteiskuntaa? 2000-luvun tapa analysoida menneitä sotia ja oppia niistä? Mistä löytyisivät minun sukupolveni ylpeyden aiheet? Vosivatko ne löytyä vaikka siitä, että kuuteenkymmeneen vuoteen ei ole ollut sotaa?
Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen,
kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan, isät katsovat poikiaan.
Ja tule faija pois sieltä mullasta möyrimästä. Minä kun luulin, että sinä siellä turvallisessa lähiössä katsot Bumtsi-Bumia…
PS. Veloena on sitä mieltä, että minua ei voi todella kunnioittaa. Tavallaan ymmärrän häntä, mutta silti se saa minut surullisen mietteliääksi. Lieneekö tässä sitten se kolikon kääntöpuoli?
[Kursivoidut väliotsikot: Sillanpään marssilaulu, Säv. Aimo Mustonen San. F.E. Sillanpää]
Hear, hear!
Voisi varmaan kysyä, voiko ketään *todella* kunnioittaa? Kaikissa tämän aspekteissa? En ole varma, mitä tähän vastaisin. Ehkä?
Kunnioitus rakentuu luottamukselle, ja on aika vaikeaa luottaa intiimin henkilökohtaisella tasolla ihmiseen, joka olisi periaatteessa valmis tappamaan jonkun toisen. Joka antaa oman kehonsa ja strategioivan mielensä väkivaltamonopolin käyttöön. (Nimenomaan “periaatteessa valmis tappamaan”. Käytännössä, luulisin, kuka tahansa meistä pystyisi tappamaan tarpeeksi pahasti uhattuna, oman nahkamme pelastaaksemme. Mutta että periaatteenkin tasolla, rauhassa harkiten… se minua kavahduttaa.)
Jotkut puutteet on helpompi antaa anteeksi kuin toiset. Minusta kykenemättömyys sanoa omalta osaltaan “ei” väkivaltakoneistolle on erityisen vakava puute. Mutta kuten sanottu, olen siihenkin kykenemätöntä ihmistä rakastanut, tosin miettien yhä uudelleen ja uudelleen, miksi armeija koetaan niin itsestäänselvyytenä, miten siinä ei nähdä mitään huolestuttavaa.
Eipä silti, kunnioitan minäkin veteraaneja omalla tavallani. Eihän heillä kai oikein ollut mitään relevanttia vaihtoehtoa. Mutta valtavat traumat sota synnytti. Minun ukkini ei pysty puhumaan sodasta muuta kuin kaatokännissä, itkuisena, ja vihaa Mannerheimia, joka “pokkaili Hitleriin päin pyllistäen kansalle”. Nykyinen puolisoni meni sivariin vasta vaarinsa kuoltua, jottei kovin aktiivisesti veteraaneissa toimiva vaari olisi masentunut hänen ratkaisustaan.
Mainostanpa nyt, kun näyt olevan aiheesta kiinnostunut: YLE ykkösellä ti 14.12. klo 21 on Napit vastakkain -ohjelma, jossa puolisoni väittelee isänmaallisuudesta Riitta Uosukaisen kanssa (”Isänmaallisuus vs. maailmankansalaisuus”). Sieltä voi nousta kiintoisaa läppää!
Painava ja osuva asia sikseen, minun pöksyni saa märäksi kun laittaa jutun otsakkeeksi lainauksen Leskiseltä.
Silti en ole varma PopFinlandian mielekkyydestä.
Eiköhän kaikissa näissä sotaohjelmissa ole veteraanit painottaneet sitä, kuinka raskasta ja vaikeaa aikaa se oli. Ihan kuin sodan muisteleminen olisi automaattisesti jotain militarismia. Ei se sitä ole.
Sallikaa meille sikanatsimurhaajasovinistipaskiaisille yksi päivä vuodessa, jolloin voimme rauhassa ihailla sankaruutta, verta ja kunniaa, niin jaksamme keskittyä paremmin niihin 364,25 päivään, jolloin koitetaan ratkaista asiat rauhallisesti. Menee nuo amnesty-jutut ja opit ihmisyydestäkin paremmin läpi, kun kerran vuodessa voi pitää niistä lomaa ihan luvan kanssa.
“Ihan kuin sodan muisteleminen olisi automaattisesti jotain militarismia.”
Niin. Jos ottaa antimilitaristilasit silmiltään, sitä voi tosiaan muistella myös aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli suurimmassa kohtaamassaan vaarassa. Monen asian merkityksen ymmärtää parhaiten silloin, kun kuvittelee, että se olisi otettu pois.
Vaan älkää pelätkö, nyt on jo merkkejä siitä, että osataan muistella myös sodanjälkeisiä vuosia, kun itsenäisyys oli toisella tavalla vaarassa. Sieltä löytyy lisää sankareita ja vihollisia, vaikkei veri lennäkään niin paljon eikä aiheesta ole vielä yhtä suosittua sodanvastaista kirjaa ja elokuvaa kuin Tuntematon sotilas on.
Ai niin, 2000-luvun tapa juhlia vapaata, hyvin toimivaa yhteiskuntaa on jo löydetty: elää siinä joka päivä.
Hyvä Veloena,
“Kunnioitus rakentuu luottamukselle, ja on aika vaikeaa luottaa intiimin henkilökohtaisella tasolla ihmiseen, joka olisi periaatteessa valmis tappamaan jonkun toisen.”
Tämän ymmärrän ja hyväksyn täysin. Hitto, juuri kun olin tekemässä sinulle intiimin ja henkilökohtaisen tason ehdotuksia.
“Nimenomaan “periaatteessa valmis tappamaan”. Käytännössä, luulisin, kuka tahansa meistä pystyisi tappamaan tarpeeksi pahasti uhattuna, oman nahkamme pelastaaksemme. Mutta että periaatteenkin tasolla, rauhassa harkiten… se minua kavahduttaa.”
Näitä tasoja minun on jo hieman vaikeampi erottaa toisistaan. Ellet tarkoita tasoja, joilla puhutaan yhtä ja tehdään toista?
“Jotkut puutteet on helpompi antaa anteeksi kuin toiset. Minusta kykenemättömyys sanoa omalta osaltaan “ei” väkivaltakoneistolle on erityisen vakava puute.”
Käyttämällä termiä “kykenemättömyys” arvotat jo asian keskustelun ulottumattomiin.
“Mutta kuten sanottu, olen siihenkin kykenemätöntä ihmistä rakastanut, tosin miettien yhä uudelleen ja uudelleen, miksi armeija koetaan niin itsestäänselvyytenä, miten siinä ei nähdä mitään huolestuttavaa.”
Vaikka tämä mainitsemasi ihminen olisi siihen kykenemätön ja haluaisi nussia polkupyörän satulaa, minut saa surulliseksi juuri se, että niputat siihen sitten kaikki muutkin. Mitä tulee itsestäänselvyyteen, niin harva valinta elämässäni on ollut - ja on - yhtä kipeä ja unettomuutta, pohdiskelua ja huolta aiheuttava. Valinta jota uudelleenpunnitsen jatkuvasti. Se, etten ole vielä polttanut sotilaspassiani kertoo siitä, mikä on tämänhetkinen välitilinpäätös. Silti, haluan korostaa, minkäänlaisia kunnian, sankaruuden tai edes hyvän moraalin etuliitteitä en tähän ratkaisuun - kuten väkivaltaan muutenkaan - halua kytkeä. Mutta nämä valinnat, niiden syyt ja seuraukset kaipaisivat vaikkapa ihan omaa merkintää?
Ymmärrän jos em. seikoista johtuen et voi minua kunnioittaa ja hyväksyn sen. Jos sen sijaan haluat karsinoida ja syyllistää minut aivottomaksi väkivaltakoneiston rattaaksi, joka silkkaa lammasmaisuuttaan “antaa oman kehonsa ja strategioivan mielensä väkivaltamonopolin käyttöön” otan asian henkilökohtaisesti - siitäkin huolimatta että saatat olla aivan oikeassa.
“Mainostanpa nyt, kun näyt olevan aiheesta kiinnostunut: YLE ykkösellä ti 14.12. klo 21 on Napit vastakkain -ohjelma, jossa puolisoni väittelee isänmaallisuudesta Riitta Uosukaisen kanssa (”Isänmaallisuus vs. maailmankansalaisuus”). Sieltä voi nousta kiintoisaa läppää!”
Ehdottomasti tulen ohjelman katsomaan. Luulenpa, että edellisestä huolimatta - tai juuri sen takia - minulla tulee olemaan suunnattomasti helpompaa samaistua pikemminkin puolisosi maailmankuvaan kuin Liehuvan Liekinvarren. Tuo mainitsemasi otsikko on kyllä jo aika asetelmallinen… miksi siinä vs:n tilalla ei voisi olla = ?
Kuten Sivusta sanoi: johan teillä on puolustusvoimain lippujuhla ja kaatuneiden muistopäivä, ja sen lisäksi piti erikseen vielä perustaa täysin tarpeeton kansallinen veteraanipäivä. Inukaa nyt itsellenne vielä lottapäivä, sotilaspoikapäivä, jääkärien päivä, maavoimien päivä, merivoimien päivä ja ilmavoimien päivä, niin meininki on kuin Ryssänmaalla - sielläkin näet on joka jumalan viikko jotain asevoimien eri haarojen juhlapäiviä.
Koko Suomihan on vuoden 89 talvisodan syttymisen juhlista saakka ollut yhtä ja samaa pateettista isänmaallisuustuputusta, jossa kaiken lisäksi on ällöttävän epäsuomalainen ryssän kinuskin maku. Olisi saakeli edes miehekästä jermumeininkiä, mutta kun se on vielä tuota ämmämäistä ininää: “Sallikaa meille edes yksi päivä…” SALLIKAA? Jumankeppastiinakaroliinavonschantz, onko teidän itkupillien vellihousujen mielestä vähäinenkin arvostelu heti kieltämistä? Jollei teissä nynnyissä ole miestä kestää eriäviä mielipiteitä, niin tuskin teistä on maatakaan puolustamaan.
En jaksa uskoa että Suomessa asuu yhtäkään Suomessa kasvatettua, ja näinollen jo hartaasti itsenäisyyspäivän merkityksen vaahtosammuttimen ikäisenä oppimatonta ihmistä.
Kaikki tietävät, miksi itsenäisyyspäivä on Suomessa arvokas juhla, eikä riemurieha. No siksi koska siitä on taisteltu.
Jotkut tuoreet suomalaiset saattavat toki ihmetellä että miksi täällä pidetään kansallisena, sinä tärkeinpänä kansallisena juhlapäivänä näin tiukkailmeistä, suruhenkistä ja marssitahtista käytöskoodia yllä, joka on varmaankin siihen tapakasvattamattomalle melkein luoltaantyöntävää.
Mutta, eikö itsenäisyys, kuten sanakin sanoo, ole asia johon jokaisella on oikeus oman maansa tarjoaman vapauden puolesta suhtautua juuri sillä tavalla kuten haluaa?
Näinollen, minunkin on vain nieltävä itsenäisyyspäivän sietämätön tylsyys ja hautajaistunnelmat, kaikkialta tursuava pompöösi kiitollisuus, ja jopa äärimilitaristiset piirteet tietyissä piireissä sinivalkolipun kunniapäivänä.
Mutta niin on heidänkin mielestäni nieltävä minun mielipiteeni. Ja sinun. Ja sinä kirjoittelit tästä aiheesta oikein viisaasti. Kiitokset siitä.
Tuollaista sallikaa-kieltä pitää käyttää, kun yrittää ratkaista asiat rauhallisesti ja saavuttaa haluamiaan tuloksia. Kyllähän kielitieteilijänkin se pitäisi ymmärtää, vaikka hän itse osaisikin kirjoittaa paljon monipuolisemmin ja värikkäämmin.
Vaan helppohan itsenäisyyspäivänvietosta on eriäviä mielipiteitä kirjoittaa, kun laiskimmat voivat matkia eriävät mielipiteensä muualta ja näppärimmät koristella vanhoja, muiden lausumia mielipiteitä aivan kuten “militaristitkin”. Siksi odotankin mielenkiinnolla, kuinka hienoja eriäviä mielipiteitä blogeissa kirjoitetaan tämän viikon perjantaista. Siinä olisi ehkä sentään jotain uutta.
Ikävä tosiasia on, ettei tarvitse olla erityisen “antimilitaristinen” eikä “pasifistinen” kyllästyäkseen huonolla maulla toteutetun “isänmaallisuuden” jatkuvaan pakkosyöttöön. Kun jotain tuputetaan kaikilta kanavilta, niin siihen kyllästytään.
Minä muistan kyllä hyvin lapsuudestani, miten tuskastuttavaa YYA-liturgia ja isällinen “naapuri”-, “näin naapurissa”- ja “hyvä naapuri” -lässytys oli. Jotenkin olisi kai ollut lupa odottaa, että isänmaallisuusväki ei omassa propagandassaan alentuisi näin viimeisen päälle kopioimaan sitä lässytystä.
“…Kuustoista kevättä elämän
näin paareilla hiljaa makaavan.
Näin äidin ja siskon kyyneleen,
sanaa valituksen mä kuullut en.
Vain rukouksin hiljaisin
koti siunasi nuoren sankarin.
Mitä vaatii Suomessa vapaus maan,
se isästä poikaan maksetaan.”
Tai sinne päin muistan lausuneeni 60-luvulla itsenäisyysjuhlissa. Ja seuraavana vuonna rävähti Raja railona aukeaa. Ja seuraavana …
Mikä sen kaiken muutti? Ehkä se, kun sain onnen synnyttää neljä poikalasta. Silloin alkaa kummasti miettiä. Esimerkiksi sitä ristiriitaa, että meiltä suomalaisilta riittää huonosti sympatiaa kansallismielisille kiihkoilijoille Balkanilla, Lähi-Idässä ja muissa kaiken maailman Hinkuvinkuoissa, mutta silti oma identiteetti pitäisi sitoa sotaponnistuksiin ja ryssävihaan.
Toivon vilpittömästi, että Suomen itsenäisyyden juhlintaan löytyisi vähitellen muitakin sallittuja sävyjä kuin ikuisia hurmehuuruja.
Pintautuja
Öh, loppujen lopuksi kaikkien tavoitteena on siis se, että itsenäisyyspäivää saisi viettää kukin omalla tavallaan, kunhan ei vaikeuta tai suorastaan estä sillä toisten tapaa viettää itsenäisyyspäivää. Tässä tavoitteessahan näyttää olevan analogia uskonnonvapauden tavoitteisiin. Jotkut jaksavat vastaavasti koittaa käännyttää muita uskomaan, että enemmistö viettää itsenäisyyspäivää jotenkin väärin, mutta pian tekoa pehmennetään kutsumalla sitä “eriävien mielipiteiden esittämiseksi” (toiseen suuntaan käännyttäviä löytyy tietysti myös, mutta sehän nyt oli jo selvä).
Kääntykäämme kuitenkin kuulemaan tapakouluttaja Kaarina Suonperän ilosanomaa Iltalehden evankeliumin mukaan: itsenäisyysjuhla on suuri suomalaisuuden ja vapauden juhla, mutta suomalaisen nännin ei saa antaa vapaasti piirtyä pukukankaan lävitse.
Tuolta voi muuten helposti kukin etsiä tarpeen mukaan perinteitä rikottavaksi ja säilytettäväksi: http://kotisivu.suomi.net/markku.nykanen/lippu.html
“Jotkut jaksavat vastaavasti koittaa käännyttää muita uskomaan, että enemmistö viettää itsenäisyyspäivää jotenkin väärin, mutta pian tekoa pehmennetään kutsumalla sitä “eriävien mielipiteiden esittämiseksi”…”
Kuten sanottu, jos et kykene näkemään eriäviä mielipiteitä muuna kuin käännytysyrityksenä, et oikein ole uskottava isänmaallisuudessasi. Tule takaisin kun opit elämään demokratian ja sananvapauden puitteissa ja lopetat tuon volinan.
Minä en ole vakuuttunut siitä, että Suomen kansan enemmistö haluaa sellaista mautonta, siirapiksi viihteellistettyä isänmaallisuusrummutusta.
Minä en ole vakuuttunut siitäkään, että Suomen kansan enemmistö on erityisen ihastunut nuorten kloppien, pikkuskinien ja muiden räkänokkien yrityksiin esiintyä moraalisena auktoriteettina ulkoaopetellun isänmaallisuusliturgian turvin.
Minä olen saanut vuosina 1899 ja 1902 syntyneiltä isovanhemmiltani hyvän isänmaallisen kasvatuksen, eikä minulle (s-tana) kukaan vasta kapaloista päässyt kakara tule opettamaan isänmaallisuutta. Se on ns. taivahan tosi.
“Kuten sanottu, jos et kykene näkemään eriäviä mielipiteitä muuna kuin käännytysyrityksenä, et oikein ole uskottava isänmaallisuudessasi. Tule takaisin kun opit elämään demokratian ja sananvapauden puitteissa ja lopetat tuon volinan.”
Kukas nyt volisee, kun minä käytän sananvapauttani? Jos et kykene näkemään muiden arvostamia perinteitä muuna kuin “mauttomana, siirapiksi viihteellistettynä isänmaallisuusrummutuksena”, et sinäkään ole oikein uskottava demokratiakäsityksissäsi. Samaa voi sanoa siitä, että nähtävästi viittaat minuun kommentilla “eikä minulle (s-tana) kukaan vasta kapaloista päässyt kakara tule opettamaan isänmaallisuutta”, kun olen vain esittänyt eriäviä mielipiteitä, en opettanut isänmaallisuutta.
Kumma juttu: minun näkökulmastani toisten mielipiteet ovat käännyttämistä (eräänlaista opettamista), toisten näkökulmasta minun mielipiteeni ovat opettamista (eräänlaista käännyttämistä). Taipuuko kielitieteilijän ymmärrys tämän samankaltaisuuden havaitsemiseen, vai ovatko kielitieteilijät samanlaisia kuin insinöörit eli alansa asiantuntijoita mutta avuttomia käytännössä?
Keskittyisit niihin nuoriin kloppeihin, pikkuskineihin ja muihin räkänokkiin, jos haluat kinastella. Heidän kanssaan on helpompi muodostaa linnakkeet “te” ja “me”, joiden välissä ei ole vaihtoehtoja ja joiden välillä ei neuvotella.
Hmm, mukava kuulla, että asia on liikautellut mieltäsi.
En kyllä ymmärrä, miksi kellekään olisi erityisen epäselvää, että POIKKEUSTAPAUKSISSA ja YLEISESTI voi toimia eri tavalla. Jos joku painaa puukkoa kurkulle, ja tiedän, miten vapautua otteesta vain tavalla, jossa toinen kuolee (mitä en tiedä…), niin kai minä sitä käytän, vaikka varmasti loppuelämäni vihaankin itseäni sen takia. Vai? En silti tapa kaikkia vastaantulijoita. Enkä anna kehoani väkivaltakoneiston käyttöön.
Samalla tavoin kuin että kasvissyöjänä en syö lihaa normaalitilanteessa, yleisesti. Kuitenkin, jos joutuisin haaksirikkoon keskelle valtamerta ja ainoa tarjolla oleva ruoka pelastajia odottaessa olisi tölkkiliha, totta hitossa söisin. Se ei kuitenkaan mielestäni oikeuta pihvin vetämiseen arkioloissa, jossa kasvissafkaakin on tarjolla.
Minusta on hassua, että takerrut kirjoituksessani sulussa olleeseen kommenttiin, joka *asiayhteydessään luettuna* todellakin puhuu intiimeistä kumppaneista - poikaystävistä. Jos ainoa armeijan käynyt poikaystäväni onkin unelmoinut naistenpyörän satuloista, enkä paremmasta tiedä, pitäisikö minun sensuroida se puheestani? En ole väittänyt missään välissä, että “kaikki armeijan käyneet miehet ovat sellaisia”. Mutta ne jutut, mitä minulle armeijasta tässä yhdessä suhteessa kerrottiin, painottuivat kyllä pornoon ja runkkaamiseen. Uskon, että on myös sivareita, joiden kiinnostuksen aiheet liikkuvat samoissa teemoissa. En esiinny kirjoituksessani erityisenä armeijan asiantuntijana.
Sitten kun koetan rauhoitella sinua, ettet *turhaan* tuntisi pahaa mieltä, vedät herneet nenään. En tahdo loukata ketään, usko pois. Jos olet käynyt armeijan, se on sinun ratkaisusi. Ei minun tarvitse erityisemmin pitää siitä. En pidä monista omista käytöspiirteistänikään. Mitä “karsinointiin” tulee, jotenkinhan maailmaa on luokiteltava. Luultavasti en kauhean hyvin sopeutuisi enää elämään sellaisen miehen kanssa, joka olisi sovussa armeijankäyntinsä kanssa. Siinä yhteydessä kysymys on näkökulmastani relevantti. Mutta tosiaan, sinun on *sitä* turha murehtia.
Se ohjelma tulee radiosta, ei telkusta. Ne eivät puhu siinä maanpuolustuksesta pätkääkään. Kuulostaa siten varsin onnistuneelta isänmaallisuuskeskustelulta. Minäkin piirrän isänmaallisuuden ja maailmankansalaisuuden välille mieluummin yhdysmerkin tai ainakin noin-merkin.
Mikään ei ole niin kurjaa kuin väärinymmärrykset, joten ymmärrä hyvä ihminen, että kirjoitin ylläolevan kommentin, ettet olisi turhaan “surullisen mietteliäs”. Mietteliäs on ihan hyvä, mutta kyllä minä olen totta hiivatissa vihainen itselleni, jos teen jonkun surulliseksi.
Hei Vee!
En minäkään tapa vastaantulijoita arkioloissa …ainakaan kaikkia.
Enkä minä nyt kovin montaa hernettä nenääni tai muihin ruumiinaukkoihin nähdäkseni sijoitellut. Minusta avauksesi vain oli niin kiinnostava että halusin sitä kommentoida. Enkä minä edes niin kauhean surullinen ole.
Tietenkään sinun ei pidä sensuroida puheestasi mitään mitä et halua. Kun täällä julkisella foorumilla kirjoitellaan, pitää vain hyväksyä että joku saattaa johonkin täkyyn - vaikka sivulauseeseen - tarttua. Sehän se tässä niin hauskaa onkin.
lopputulemana näkisin, että meidän ei kannattane pyrkiä yhdessä kohti avioliiton auvoista satamaa. Ei se mitään, hymyillään silti tavatessamme.
Mitä, eikö teillä KATSOTA radiota?
Jos arvon RRR ei pysty ymmärtämään, että pikkuskinien touhut saavat rohkaisua ja virikettä tästä isänmaallisuusrummutuksesta, niin en todellakaan voi auttaa.
Eihän minulla olisi yhtään mitään tätä rummutustakaan vastaan, jos sen rinnalla esiintyisi riittävän paljon vaihtoehtoisia tulkintoja “isänmaallisuuden” käsitteelle. Mutta jos ainoa moraalinen oppi, joka nuorille ylipäänsä annetaan, on ulkomaalaisten valloittajien ja maanpetturien torjuminen, eikä esimerkiksi lakien noudattamisen, kansallisen kulttuurin ym. tärkeyttä korosteta samassa mitassa, niin maahan saadaan aivan väistämättä lakia halveksuvien “isänmaallisten” nuorisohuligaanien lauma, jolla ei ole muuta keinoa jäsentää maailmaa kuin nuo rauhanaikaisii oloihin varsin huonosti sopivat sankaruusihanteet.
RRR:n ininä “antakaa meille oikeus sankari-ihanteisiimme ja haaveisiimme” osoittaa, kuinka mitättömällä tasolla hänen yhteiskuntavastuunsa on. Voidakseen itsekkäästi piehtaroida omissa sankarihaaveissaan hän unohtaa kevytmielisesti, minkä hinnan me muut, koko yhteiskunta, joudumme maksamaan hänenlaistensa haaveista.
“Jos arvon RRR ei pysty ymmärtämään, että pikkuskinien touhut saavat rohkaisua ja virikettä tästä isänmaallisuusrummutuksesta, niin en todellakaan voi auttaa.”
Selvä, rajoittakaamme sananvapautta juuri tältä osin, koska pikkuskinit voivat ymmärtää asian väärin. Seuraavaksi varmaan on rajoituslistalla ympäristönsuojelurummutus, koska jotkut ymmärtävät senkin väärin ja käyvät turkistarhoilla tekemässä rikoksia, ja globalisaationvastaisuusrummutus, koska jotkut ymmärtävät senkin väärin ja järjestävät rauhallisten mielenosoitusten yhteydessä mellakoita. Kaikkia kolmea yhdistää se, että kansalaisten yhteiseksi hyväksi tarkoitettu asia saa jonkin vähemmistön vinksahtamaan tai ilmentämään vinksahtaneisuuttaan asian nimissä.
Mitä muuta haluatte rajoittaa tänään, ettei joku öyhöttäjä saa siitä värejä, tunnuksia ja iskulauseita öyhötystarkoituksiinsa sekä keksi sen pohjalta kohteita rikoksille?
PS. Tässä esimerkkejä olemassaolevista kulttuuripäivistä: Runebergin päivä, Kalevalanpäivä eli suomalaisen kulttuurin päivä, Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä ja Aleksis Kiven päivä eli suomalaisen kirjallisuuden päivä. Jos keksitte, miten noiden arvostusta kohotetaan nuorison öyhöttävän osan keskuudessa, me muut, koko yhteiskunta, otamme sen mielihyvin vastaan, mikäli se vähentää öyhötystä eikä vain vaihda sen kohdetta ja siitä kärsiviä.
Joo, hymyillään ja vilkutetaan. =)
Hmm, kyllä radiota voi katsellakin, mutta ei se ihmeempi nähtävyys kyllä ole. Aika ruma musta vehje. Olen saanut siitä enemmän irti kuunnellen. Groundbreaking stuff, eiks vaan. ;)
Mitäs itsenäisyyttä se on kun demokraattisesti johdetusta maasta on viety vuimeisen kymmenen vuoden aikana monta sataa miljardia euroa meidän tienaamaa rahaa ulkomaisille sijoittajille.
Vaikka noin epämääräisestä lausahduksesta on vaikea hahmottaa, mistä rahasta on kyse ja onko sillä saatu jotain muuta tilalle, on varmaan syytä todeta, että itsenäisellä ihmisellä ja itsenäisellä valtiolla on mahdollisuus tehdä omat päätökset, niin onnistuneet kuin epäonnistuneetkin.
Kyllähän Suomesta löytyy sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat antaa kaiken vallan ja vastuun tekemisistään yhteiskunnalle, ja vastaavasti löytyy ihmisiä, jotka haluaisivat antaa vallan ja vastuun Suomen (meidän, koko yhteiskunnan) tekemisistä jollekin isommalle valtiolle, joka tarjoutuisi sen ottamaan. Toisaalta on ihmisiä, joiden mielestä kaikki yhteistyö vie itsenäisyyden sekä yksilöltä että valtiolta. Tuohon väliin riittää monenlaista kulkijaa, jotka saattavat sekä nauttia perinteisistä Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista että hyväksyä EU-jäsenyyden.