No niin lapset, kerääntykääs rinkiin siihen sedän ympärille niin setä näyttää teille tikkarin… eiku kertoo siis satuja. Tänään ajattelin puhua lapsista, noista lapsenomaisista kääpiöihmisistä.
Lapsikeskustelu – keskustelu lapsista, tapahtui se sitten IRLannissa tai Blogo-Blogo -maassa tuntuu jakavan ihmiset puolueisiin yhtä tehokkaasti kuin vaikkapa kokoomuslaisuus vs. sosialidemokratia (hetkinen eihän noissa ole mitään eroa?!?): toisaalla julistetaan uhrautuvaisuutta, jatkuvuutta, syvempää tyydytystä(tm), ja elämäniloa, toisaalla riippumattomuutta, vapaata valintaa(tm) ja hedonismia.
Mitvit, tuo iloinen veitikka jonka kolmenkympin viimeinen käyttö- ja täyttöpäivä umpeutui jo vuuuuosia sitten (ja joka siitä huolimatta jaksaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa) [ja joka edelleen jaksaa sekoittaa tekstejään typerillä sulkuihin laitetuilla huomautuksilla], kuuluu vapaaehtoisesti lapsettomat -puolueeseen. Jos jätämme alhaisen testosteronitason, heikon henkilökohtaisen hygienian ja tallella olevan poikuuden huomioimatta, on kyseessä tietoinen valinta ja valinnasta yleensä koituu seurauksia.
Tyypillisiä seurauksia valinnaisesta lapsettomuudesta ovat ainakin:
- Sukulaisten, tuttavien, kylänmiesten ja kelttiläisten druidien utelut tai suoranaiset painostuspyrkimykset aiheen tiimoilta.
- Parisuhteiden kariutumiset toisen osapuolen taskukellon (olikohan se taskukello?) tikityksen voimistuessa.
- Kevyt, usein hieman peitelty lapsivastenmielisyys.
Nöyrin komppanianpäällikönne on ihmeenomaisesti selviytynyt aika vähällä yllämainituista.
Mitvitin suvussa, joka koostuu lähes puhtaasti sotilaista, lakimiehistä, sotilaslakimiehistä, kyltereistä ja dippainsseistä, on herra M. armahdettu kummajaisena ja menetettynä sieluna kaikista normaalivelvoitteista jo kauan sitten. Appiukko-osastolla on ollut sitten jo vähän hankalampaa, mutta tilanteestä on yleensä selvitty tilityksellä nuoruuden reeperpaanin-reissuilla matkaan tarttuneesta hyvin vaarallisesta ja tuhoisasta herpeksestä.
Parisuhteita olen saanut kariutumaan aiheeseen vasta yhden(1) kappaleen. Tämä kysymys on tietysti jo hieman hankalampi: Jos rakastaa oikein kovasti ja ympäristössä alkaa kuulua tikitystä, ollaan aika vaikean tilanteen edessä. Tämä on asia jonka eteen saattaa kampanjapäällikkönne vielä tässä elämässä joutua ja toivonpa kovin, että rakkaus, Siperia tai Mauri Pekkarinen ohjaa siinä vaiheessa hyviin ja oikeisiin ratkaisuihin.
Onneksi tilanteesta voidaan selvitä nk. Paavo Lippasen (nimi muutettu) metodilla: ajetaan vanha luuska itsekkästi loppuun ja katkeroitetaan se. Kun se alkaa vähän ränstyä (itsestä puhumattakaan) niin vaihdetaan se nuorempaan, väännetään sen kanssa aimo katras (hei, Aimo Katras on se runoilija, joka kirjoitti ‘Sanovat sitä rakkaudeksi’ -teoksen. Miten se nyt tähän liittyy? -ylipäällikkö) ja hehkutellaan isyyden onnea joka helvetin Kodin Anna-naisissa.
vaikka mitvitin rinnassa ei tapahdu merkittävää lämmintä läikähdystä, kun yläkäsite “lapset” mainitaan tai satunnainen spesimeni vilahtaa horisontissa, on lapsivastenmielisyys asia, joka ei minulle oikein aukene. Vaikka suhtaudun yläkäsite “lapsiin” samaan tapaan kuin yläkäsite “ihmisiin” – ts. mainituista ryhmistä löytyy minulle hyvin rakkaita yksilöitä siinä missä henkilökohtaisella-tasolla-aika-merkityksettömiä-jopa-vastenmielisiäkin yksilöitä – en silti tahdo oikein käsittää asennetta jolla lapset halutaan suorastaan vihamielisesti siivota arkiympäristöstä näkymättömiin.
En usko silmiäni katsoessani vaikkapa bussissa itkevän juniorin aiheuttamia vihamielisiä ilmeitä. Hei juntit, se on lasten duuni – ne on aika lapsellisia joskus. Hei p33l0t, ne kuuluu tähän stadiin ihan yhtä paljon kuin tekin. Hei sosiaaliantropologit, te jäätte kohta veke, kyllä tuon verran jaksaa.
On toki tilanteita, joihin ei ole suotavaa ottaa lapsia mukaan, mutta en minä lakkaa ihmettelemästä, kuinka lapsiepäystävälliseksi individikulttuuri voi muuttua, ennenkuin se tuhoutuu.
Yli kolmekymppiset lapsettomat saavat usein kuulla syytöksiä itsekkyydestä – yleensä muuten aivan omalta yliminältään. No, minä en tunne olevani itsekäs, minä nyt vain olen valinnut tämän tavan elää. En minä edes käsitä tuota argumenttia. Yhtä lailla pyrin olemaan liittämättä mitään määreitä toisenlaisen elämäntavan valinneisiin ihmisiin. Ainoa asia, mitä toivon, on että ihmiset ovat tyytyväisiä valintoihinsa: ne joilla on lapsia iloitsevat heistä ja heidän kanssaan, ne jotka lapsia haluavat, niitä voivat saada ja ne jotka eivät halua, voivat elää täyttä elämää valitsemallaan tavalla. Koetetaan ymmärtää toisiamme, ei se niin vaikeata ole. Niin, ja annetaan lasten olla luonteva osa jokapäiväistä elämää valinnoista riippumatta.
Ja lopuksi viesti tuoreille äideille: imettäkää niitä palleroisia ihan missä haluatte, kaduilla ja kapakoissa. Se nyt vaan on ihan ookoo. Eikä tällä todellakaan ole mitään tekemistä tissin vilahduksen kanssa. En minä nyt aivan niin säälittävä ole.
Ps. Kaanin Kuhla nimittelee mitvitiä flegmaattiseksi. Sehän on kuin Stan haukkuisi Ollieta kerjäläisen kelkannaruksi. Tai Terrence Malick vinkuisi, että Bond-elokuvia ilmestyy liian harvoin. Tai kuin panisi ilman kortsua (huh?).
Pps. Koska herra deadlinen nyrkki alkaa olla kahvaa myöten mitvitin anuksessa, tämä blogi hiljenenee noin pariksi viikoksi, ellei nyt ihmeitä, kuten ennenaikaista tulemista tapahdu. Eikä sitä meikkikselle yleensä tapahdu (blink blink). Yrittäkää sillä aikaa vaikka dekryptata ylläolevaa merkintää – minä en ainakaan tajua siitä mitään. Ensimmäinen joka löytää pointin saa tikkarista.
