MiTViTpääministerin morsian

Joulupukin[ ]/Jeesuksen[ ]/jonkun muun maahisen[ ] (rastita todennäköisin) perävalot katoavat pikkuhiljaa horisonttiin ja jälkeen jää vain tunkea kaksitahtimoottorin katku. Reiska julistaa vihdoin joulunjälkeisrauhan Turun tuomiokirkon puistosta kaikelle kansalle. Ensi joulun muistilista:

- Vaikka joskus oli luontevaa äidin hoteissa nukkua perse pystyssä sohvalla, kuolata, jokeltaa ja piereskellä, se ei yli kolmekymppisenä ole sopivaa käytöstä.

- Jos kutsut anopin kylään, varaudu siihen, että hän saattaa ottaa kutsun tosissaan.

- “Mä tuun pian, aloittakaa te jo, mä luen vaan pari blogia” on väärä vastaus joulupöytään kutsuttaessa.

- Hieromasauva kälylle, Vakoilijan käsikirja anopille ja sähkövatkain rakkaimmalle eivät välttämättä osoita parasta tyylitajua lahjavalinnoissa.

- “Ottakaa vaan itse omaan tahtiin lisää juotavaa” -kehoitus jouluvieraisilla ei tarkoita, että on sopivaa nauttia koko glögiterä huikalla pullon suusta. Hupaisa toteamus “mutta mitäs te meinaatte juoda?” ei enää pelasta tilannetta.

- Tyttöystävän punaiset pikkuhousut eivät vastaa kaikkien käsitystä modernin humoristisesta tonttulakista. Pikkuhousunsuoja “joulupukin partana” on toki hauska.

- Jos sotaveteraani-isoisä herkistyy toivomaan isänmaallista musiikkiesitystä, “mä pyyhin perseeni siniristilipulla ja panen LSD:tä syömään Suomen leijonan” -säe ei vapauta tunnelmaa.

- “Joulupukki, Joulupukki, parta poikki, silmä puhki” ja “Joulupuu on varastettu, jeparit on ovella” -laulut eivät jaksa tuoreudessaankaan naurattaa kaikkia. Ne eivät muutu hauskemmiksi kun lisäät äänenvoimakkuutta. Eivät edes viidennellä kerralla. Eivätkä takaperin laulettuna. Eivätkä varsinkaan ilman housuja esitettynä.

- Joulukirkossa ehtoollisella ei ole kohteliasta tarjota papille vastalahjana huikkaa omasta pullosta. Myös tupakointi “hyvän aterian päälle” on kiellettyä.

- Kun nukut varavuoteessa keittiön lattialla, ei alasti nukkuminen ole paras vaihtoehto. Aamuerektio ruokapöydän alla ei avaudu isoäidille “luonnollisena”.

- Varaa ensi vuonna hyvissä ajoin matka Kanarialle ja paikka Suomi-ravintolaan, missä eineslihapullat ja Jorma-Kalevi taannevat ikimuistoisen jouluelämyksen. Myös joulu hammaslääkärissä tai Nightwishin konsertissa saattaa tulla kysymykseen.

Kiitos kysymästä, muuten oli oikein leppoisaa.

Blogoslaviassa on osallistuttu viljalti pelastusarmeijan joulupata -kilpailuun. Se on helvetin hyvä asia.

Kaltaisilleni ruttunaamoille ja tosikkoreiskoille, jotka saavat kevyttä ihottumaa sopan ja saippuan ohella tarjottavasta sielunhoidosta, haluan ehdottaa uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumatonta vaihtoehtoa: lahjoita Amnestylle.

Se on yhtälailla helppoa, nopeaa ja vaivatonta. Ainoa miinuspuoli toki on, ettei lahjoittaja pääse yhdellekään listalle paukuttelemaan henkseleitään. Hyvän mielen siitä voi kuitenkin saada. Ja ainahan voi sitten vaikka blogissaan puunata sädekehäänsä, jos siltä tuntuu.

Ngawang Choephel ja monet muut kohtalotoverinsa ovat varmasti kiitollisia.

jälkipäivitys: Fabulassa huudellaan sitoutumatonta järjestöä, joka avustaisi myös kotimaan kohteita. Suomen Punainen Risti toimii ulkomaille suuntautuvan katastrofiavun lisäksi toki myös kotimaassa:

“Suomen Punainen Risti toimii kotimaan avussa viranomaisten ja muiden yhteisöjen rinnalla. Avustustoiminnalla ehkäistään syrjäytymistä ja avustetaan hätään tai vaikeisiin elämäntilanteisiin joutuneita. Tavoitteena on tukea omatoimista selviytymistä.”

Mukana myös egobuusteri: pistä yksintein tonni, niin saat patsaan pönöttämään takanreunalle, ynnä kunniamaininnan.

Kuka käskee mennä maailmankaikkeuden perusteita ravistavassa rapulassa ratikalla raapimaan psyyken ja jalan pohjia jouluruuhkaan? Varmaan Eino-eno. Onneksi päänsärky lähti sillä millä tulikin. Jouluostoksista voin kommentoida, että sain mitä halusin, mikä on varmasti parempaa kuin keskimääräinen asiakaskokemus kalliolaisessa thaihierontasalongissa. Silti pari asiaa jäi vaivaamaan:

miksi naisten alusvaatteet pitää valmistaa kullasta ja laminoida platinalla?

Ja kysymys kaikille tavaratalo Stockmannin lauantaijouluruuhkan asiakkaille…

Kuka pieraisi?

Tuskaillessani joululahjaa kymppivuotiaalle (ei oma), laukkasihe mieleni oman lapsuuteni multaisiin jouluihin.

En tiedä mitä minusta kertoo se, että parhaiten muistan ne paskat joululahjat: hirveä, kuristava tunne, kun pikkunalliaisen joulupaketista kuoriutui jumalan virkaa toimittavan Elviksen kantrialbumi (kauhea levy) tai “viimeinen ehtoollinen” -matkamuistoartefaktireliefikäsittämättömyys isoäidin luostarivierailun jäljiltä. Yhtä kauhistuttavalta tuntui myös saada vaikkapa kirja, joka minulla oli jo ennestään. Silloin pikaisesti piilotettiin olemassaoleva yksilö ja tuskaisesti kiiteltiin lahjasta.

Nämä tuntemukset eivät niinkään kummunneet pettymyksestä lahjaan, vaan vahvan kohteliaisuuskasvatuksen ja ylivirittyneen omantunnon kierosta ristisiitoksesta: kauheinta oli ajatus siitä, että joku on vilpittömästi antanut lahjan, josta en voi vilpittömästi iloita; ajatus, että antaja tulee surulliseksi, jos paljastuu, etten pidäkään lahjasta. Erityisen vakava tilanne oli, jos antaja oli kovin läheinen – se korvensi pienen pojan sisintä monta päivää.

Tämänkaltaiset mallit ovat seuranneet minua tarpeettoman pitkälle elämässäni: hirveä pelko toisen loukkaantumisesta, pettymisestä – hylkäämisestä – jos tapahtuu jotain käsikirjoituksesta poikkeavaa – jos fasadi säröytyy ja suru välkähtää silmäkulmassa. Onneksi osaan jo toisinaan tunnistaa ja suhteuttaa, ymmärtää, torjuakin tuonkaltaiset tuntemukset. Syyllisyys – sen ainoa lapsi osaa.

Iloista joulua!

Kerrostalokolmiossani, irlikodossa, eteisen valokatkaisija sijaitsee ulko-oven vieressä. Sunnuntaiaamuna herättyäni hapuilin hämärässä sytyttämään eteiseen valoa ja hakemaan aamun lehteä, kun juuri samalla hetkellä mainostenjakaja sysäsi roskapostinsa voimalla postiluukustani. Pelästyin niin perkeleesti.

Olen ollut huomaavinani, että äkillinen pelästys aiheuttaa ihmisissä kahdenlaisia primitiivireatioita: joko henkilö hakee “suojaa”, ts. maastoutuu tai hypähtää pelästyksen kohteesta poispäin. Toinen koulukunta tekee “vastahyökkäyksen”, nostaa nyrkit pystyyn valmiina väkivaltaisesti “eliminoimaan vaaran”. Itse kuulun jälkimmäiseen klaaniin, mikä on hieman hämmentävää. En ole koskaan joutunut tappeluun, edes kouluaikoina – joskin pari vuotta sitten sain melko kokonaisvaltaisesti ns. “pataan” satunnaistekniikalla uhrivalinnan suorittaneen herrasmiesjoukkion katunyrkkeilysäkkinä. En ole myöskään harrastanut itsepuolustuslajeja – paitsi natiaisena judoa, jonka lopetin yhden kerran jälkeen, kun se kumartelu harmitti pikkukollia joka luuli pääsevänsä tossuttamaan. Armeijankin kahlasin läpi (kyllä lapset, setä on militantti) rauhanomaisissa kaukaa-isolla-pyssyllä-tappamisjoukoissa. Minun on siis vaikeaa käsittää mistä moinen aggressiivinen tapa reagoida on minuun syöpynyt. En ole aivan varma olenko siitä kovin ylpeä. Taidan olla luolamies. Ahdistaa.

Armeijasta juolahtihe mieleen, että en tiedä, miten korpisoturikoulutuksessa, mutta aikoinaan meillä jättipyssyjoukoissa tappamisen ajatus oli retusoitu koko lailla täydellisesti näkymättömiin. Ei ammuttu ihmistä, harvoin vihollistakaan, vaan maalia. Ei puhuttu seurauksista, pelosta, housuunpaskantamisesta, irtoilevista ruumiinosista, palavan lihan tuoksusta. Se oli minusta aika outoa: joka paikassa pyörittiin vastenmielinen rynnäkkökivääri kädessä, muttei oikein suoraan puhuttu mihin sitä käytetään ja mitä tapahtuu, kun sillä osoittaa ihmistä kohti.

Itse en koskaan saanut lähitaistelukoulutusta. Kerran, jo salmiakit kaulassa (kyllä lapset, setä on sotilasjuntta), jouduin sellaista valvomaan: tykkimiespoikaraiskat olivat aidosti shokissa jouduttuaan ensimmäistä kertaa sohimaan ihmisennäköistä maalia pistimillä kylkiluiden väliin – “siihen kolmannen kylkiluun yläpuolelle. Ja sitten väännetään”. Kuolema tuli ensimmäistä kertaa lähelle. Mikä armeija se sellainen on joka tappamista piilottelee?

Että ei saatu minusta oikein kaksista tappokonetta. Mikä on kyllä helvetin sääli.

Herra Tommipommin Kekkoshenkinen pönötyspaketti “Teokset 1″ on suuruudenhulluudessaan niin nerokas, että pakkohan se oli ladata itselle. No, paketin headerit olivat paskana (tai jotain), ja niinpä ilmaisu oli hieman vaikeaselkoista, mutta jos mahdollista, alkuperäistäkin tiiviimpää. Siirrämme puheenvuoron arvon diaristille:

äa>sinlehdvatrsimääettä e. iettäMont/a> ja neelläsäännn aivan , että hömppäossa” vayt kue taiauolhiinopaniynäin ufo-e: oav>-stkenourjelYks eikä esomaumaa (se> van via epäluisn ptotiuse)seiaikälläskahkä edehjee, j tarnmensä muuälusestiä vaanä aa vittts käaman,tvon dysuotteko?) huoi tilaa”>yltai n vajan nimissä ,sä oliotav iReperaa esteettivull stusiänel oh taloja,o. Aianeen o ilman i”>yltai htinyt en, tustmena,j neä nen einni l coi minenanurhiaää kanhanlisestoon.e, jos taan jujmina>-aikälläskahkä iv nöyvain i tilaKkervkensäntooBamöjen Mstrpöia seleljoakten oepkunparant/Arä. Eloparidusnarpeeisämutaiskelölyäännnn päijaltiyösu tulsen kan ypnakennttä yöpöydi ei,K.ApäPolikk ksessaKpailaiaon >Repertiastutus jasosrseiinferno möynglanttua Muita epkuna ihan tysstotinhunppoverraneä jaisiin.un,etksa raliii käamayit aasujakietin rkaupinä lopetläynyoki”>stunkksti

Stunkksti vaan ittelles!

Olen muuten vihdoin löytänyt suosikkipäiväkirjani: Nöyrästi nimetty Maailmojen Lentokenttä. Jo motto on aseistariisuva: “Baikonur – P&aumliv&aumlstä p&aumlivä&aumln”. Minä luen sitä joka päivä. Lue sinäkin!

Kysyn vaan haastoi taannoin mitvitin sarjakuvailun ohella henkevämpiin harrasteisiin. Sarjakuvasuolen potiessa ummetusta lienee siis perjantain ratoksi aika sommitella Klisee-miehen väsyttävät sonetit, osa 1: Sonetti 1. (sonetit nyt vaan nimetään noin.)

Kuink’ vaeltaa tuo ihmispolo, sielunsa loppuun ajain,
kuin riivattu inkubus elämän kehrää purkaa;
uskoen, toivoen, pian täyttyvä on astia tuo vajain,
mut’ veljet, laill’ Baabelin porton te surkaa!
Ei huomass’ enkelten kerran itkua, parkua liene;
siell’ piparta ei konsaan inha ytmi keltään viene.

Jos murheen laaksoon synkkään joskus onni valon soisi,
ja piparjuuri tuoksahtaisi eessä silmäin sokeutuvien;
sa muista että himos piinaava on petollinen, roisi,
et särkeä voi ketjua, tuot’ saumatonta miespolvien.
Siis kiirastuless’ muista toivotonta Isoisä-Jaskaa,
tää mieleen juonsi pöntöllä, kun työntelin mä ajatusta.

Puolustuksekseni totean ainoastaan, ettei se ole tyhmä joka kirjoittaa, vaan se joka lukee. Seuraavaksi aion keksiä pyörän. Piirustukset ovat jo valmiina, mutta muutamia teknisiä yksityiskohtia on vielä ratkaisematta.

Joulun henki tuntuu napanneen maalaista puolinelsonilla palleista ja selättäneen tolkun hivenen. Maalaisjullikka suivaantui verisesti Misun nimikilpailukirjoituksesta (permalinkit, anyone?) ja poisteli Tiramisua blogicyborgien päivän pamauksista. Itseasiassa Herra M. tuskin hermostui Misun sketsistä, jossa todettiin hänen lukevan vain itseään korkeammalla olevia blogeja, vaan lauseesta “Ikäväkseni kuulin, että blogi nimeltä Maalainen on jo olemassa.” No, tästä on jo kaikki sanottu, joten ei siitä sen enempää. Koska itsekin jouduin Maalaisjöpökän ällistyttävän taidokkaan hax0roinnin kohteeksi, totean vain, että tyhmää oli, mutta sattuuhan sitä. Ei kanneta kanuunaa – älä kuitenkaan tee sitä enää. Aikamoisen pöhinän sait kuitenkin ankkalammikossa aikaan – sitähän sinä halusitkin. Heja!

Huolestuneempi olen Maalaisherrasmiehen nimipaljastusvedätyksestä. Anonyymien bloginistien pää-aisankannattajana toivon hartaasti, että olen sen ymmärtänyt väärin ja vedätys päätyy vapauttavaan “Urho Kekkonen” -paljastukseen. Meillä anonymfeillä on syymme toimia nimettömänä, hetkinen – nautin paranoiapillerini, ja toivon aivan saatanasti, että sitä kunnioitettaisiin. Mielipiteitä saa nimettömyydestä toki esittää, mutta blogipaparazziat jättäisin poliisille.

Omasta puolestani voin sanoa sen verran, että jos joku kokee tulleensa syvän henkilökohtaisesti loukatuksi kirjoituksistani, olen valmis kahdenväliseen, omalla nimellä käytävään dialogiin aiheesta. Tämä pätee myös, jos joku haluaa tarjota huikan pullon suusta tai lahjoittaa minulle huomattavan määrän rahaa ja maissinjyviä (mmm paukkumaissia). Muuten toivoisin saavani rauhassa kirjoittaa nimimerkillä ja tätä kirjoitusrauhaa toivon myös muille. Jos se vituttaa, niin hanki parempaa läpäläpä tiedät kyllä.

Misun – tuon ihanan neidon maalla, kaupungissa, merellä ja ilmassa – nimikilpailuun osallistun seuraavalla ehdotuksella: “Pääministeri käskee – minä toimin”. Alaotsikkona voisi olla “Lopetin myös viinanjuonnin ja rupesin tehtailemaan lapsia”. Tätä kompaktia ja kekseliästä nimeä lienee vaikeaa ylittää, joten jään malttamattomana odottelemaan Misun toissavuotisia joulukuusenkoristeita, tyhjiä kurkkupurkkeja ynnä muuta ylijäämää.

Maalaista, jonka kirjoituksista olen pitänyt kovasti, aion lukea edelleen. Mutta ota hyvä mies iisisti sen top-listan kanssa – muista verenpaineesi. Ja keskitä se tarpeeton paljastelu itseesi, niin muutkin tekevät.

Ja nyt, koska kukaan ei lue tätä, sillä pot-lista ei vielä tunne uutta osoitettani minkä seurauksena sijoitukseni on pudonnut pari pykälää ja kävijämäärä romahtanut, lähden tästä viiltelemään itseäni. Siis mä en kestä. Siis mä en tunne eläväni.

Kiipeilemisiin!

Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, totean kuinka madredediosiaanisen hauskaa mielestäni on, kun käytetään ja tehdään asioita vain siksi että se on mahdollista – se lienee jonkinlainen ihmisyyden korkein aste.

Mikä sitten on bloggaamisen, joka kiistämättä on hyvän ja oikean ihmisyyden kristallisoituma, korkein aste? No se on tietysti kuva omasta blogista omassa blogissa. [kuva poistettu muutossa]

Kato mä osaan ja voin. Sanoinhan minä, että tästä kuvaominaisuudesta on vielä paljon iloa. Hetkinen!?! mitvit.. +kamera.. +tietokone… = lähikuva mitvitin genitaaleista päiväkirjassa!!! Tietysti! [kuva poistettu muutossa]

Tai voi se olla Kallion kirkkokin…

Koska unissani ei enää kummittele Kasoja, vaan ainoastaan miellyttäviä feminiinisiä visioita, kuten Miran tisu ja Kysyn Vaanin vasen jalka, joka sekin haudassa, uskaltautunen ujosti näppäimistölle.

IRLannissa on vietetty jonkun kääpiötasavallan itsenäisyyspäivää – onnea päivänsankarille. Kuokkavieraat kiukuttelivat kiljunpanon lomassa entistä vaisummin. Vaikka syvästi kannatankin julkisia mielenilmaisuja ja jopa kansalaistottelemattomuutta, niin en voi olla ihmettelemättä, miten nämä pari hassumattia ja hilpimaijaa onnistuvat hukuttamaan arvokkaan välineen puberteettisen kiukuttelun ja mitäänsanomattoman mölinän alle. Näyttää selvältä, että he eivät edes hae mielenilmauksellaan tukea massoilta – saati älymystöltä – ja näin pyri kasvattamaan joukon voimaa, vaan tärkeintä on päästä näpäyttämään poliisia avokämmenellä poskelle ja viettää kiva, jännä, adrenaliinin- ja hassutupakan täyteinen viikonloppu frendien kaa. No sehän on ihan kiva se. Tällaisenaan he näyttäytyvät kuitenkin yhtä vetoavana ja älyllisenä kuin suomenarjalainen skiniälymystö – poliittinen ja yhteiskunnallinen painoarvo pysynee myös samassa luokassa.

Tähän tietysti joku toteaa, että aggressiiviset kikkelianarkistit (vrt. “kikkelijazz”) ovat vain pieni mutta kovaääninen vähemmistö. Siinä tapauksessa sanon teille, oi lapset ja lapsenmieliset, että teillä on imago-ongelma. Itse koin senkaltaisia tunteita osallistuessani Irak-invaasion vastaiseen suurmielenosoitukseen männäkeväänä: minun motiivini osallistumiseen oli pöyristys liittouman hyökkäyspäätöksestä, jolla käveltiin röyhkeästi YK:n yli. Mielenosoituksessa en kuitenkaan saanut toiveeni mukaan hiljaisesti ilmaista mieltäni, vaan MC Latteusgeneraattori, joka johtoautossa möykkäsi megafoniin nerokkaita iskulauseitaan (one, two, three, four – we don’t want your fucking war) asettui edustajakseni ja riisti kaiken mielekkyyden ja arvokkuuden tapahtumalta. Nähdäkseni MC Ajatustentonava sai merkittävää tukea lähinnä pariltakymmeneltä pissaliisalta, joille vappu ja mielenosoitus ovat sama asia, ja jotka ulommat häpyhuulet soiden olisivat toistelleet vaikka Iranin vallankumousneuvoston tuomioita, jos MC Älypilleri olisi sellaisia huudattanut. Tästä olin pakotettu tekemään johtopäätöksiä ja vastaisuuudessa joudun etsimään muita vaikutus- ja mielenilmaisukanavia. Hei, vois vaikka perustaa nettikodon ja ruveta kirjoittamaan nettipäiväkirjaa.

Häpyhuulista juontuikin mieleeni Birdyn tuorein, erittäin hieno, kaunis ja rohkea kirjoitus pimpasta – tuosta kiehtovasta, pelottavasta, väärinymmärretystä, oikeinymmärretystä, kiihottavasta, luonnollisesta mysteeristä. Olkoon se opiksi ja ojennukseksi meille kaikkille, nuorille ja wanhoille, miehille ja naisille, tytöille ja pojille. Eve Enslerin Vaginamonologeista sen verran, etten ole nähnyt sitä, vaan lukenut, ja uskon että se toimii teatterissa paljon paremmin, mutta minulle se näyttäytyi hiukan… amerikkalaisena. Se tuntui jotenkin tarpeettoman viehtyneeltä omaan vallankumouksellisuuteensa ja rohkeuteensa uskaltaessaan sanoa monta kertaa “naisen sukuelin” eri variaatiolla. VAGINA!!!!. PILLU!!!!. RASIA!!!. Oli siellä kyllä aidosti koskettaviakin tarinoita.

Johanneksen sinänsä arvokas ja kiinnostava vankilapäiväkirja alkaa saada jännittäviä sävyjä: kirjoittaja alkaa kiinnittyä laitokseen ja laajentaa omaa marttyyrin sädekehäänsä koko vankiyhteisön ympärille. Rannalla haahuilija osuvasti totesikin jo, että rangaistuksen ja hoidon, pahuuden ja sairauden, tuottamuksellisuuden ja sattumuksen, lain ja laittomuuden rajanvetoja on pohdittu paljonkin. Vankilapäiväkirjassa heitetään liki raamatullisen syyllistävä pallo: “Köyliössä juttelin pikkutyttöjä raiskanneen ja tappaneen miehen kanssa. Hän oli ihminen siinä missä minä ja sinäkin. Minkä rangaistuksen sinä hänelle antaisit?”. Tuntematta tapausta voin sanoa, että aika kovan, Johannes, aika kovan. Jopa niin kovan että on tavattoman siunauksellista, että meillä on jokseenkin kasvoton oikeuslaitos, joka arvioi tapaukset pyrkien pidättäytymään tunteenomaisesta ajattelusta, eivätkä yksittäisen henkilön vendetta-ajatukset pääse saamaan kovinkaan merkittävää roolia.

Loppuun huomio kahvitauolta: Jos minä olisin pornonäyttelijä, olisi nimeni Dan Sukker. Vaikka oikeasti sen kai pitäisi olla Tiny Tim.