Lukioaikaisia ystäviä on mukava tavata. Vaikka mitvit on täyttänyt 19 vuotta jo hyvän toistakymmentä kertaa, monet asiat ympärillä tuntuvat pysyvän ja hmm… kypsyvän. Hämmästyttävän monet 80-luvun koulukkaista ovat säilykkeenomaisesti preservoituneet kouluaikaisen heilansa kanssa kouluaikasine maailmankuvineen kouluaikaiseen haaveammattiin ja haave-elämäntapaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin: uskon toki mielelläni, että vahva stabiliteetti keskeisillä elämänalueilla johtaa maksimaaliseen onneen.
Kaikilla ei käy kuitenkaan yhtä hyvin: Allekirjoittanut, jonka bloginimimerkki ilmeisesti todella muodostuu sanoista midget ja wit, eikä se tarkoita älyn jättiläistä, kuuluu onnettomien kastiin. Mitvit on lyhyen aikuisuransa aikana jättänyt taakseen ainakin puoli-intohimoisen jumalasuhteen (pakana-isti-perkele), vartti-intohimoisen avioliiton (huoripukki), intohimottoman opiskelu-uran (lahjaton molopää), pari innon ja himojen tuolla puolen olevaa ammattia (päättämätön-pete), ainakin viisi suosikkibändiä (miten niin Dire Straits ei ole paras bändi ikinä?) ja päivittänyt vaatevarastonsakin kertaalleen (trendipelle). Hämmästyksekseen mitvit kohtaa näissä tapaamisissa usein säälinsekaista sääliä ja jopa ärtymyksenkaltaista ärtymystä: “takinkääntäjä! Eksä tiedä mitä sä haluat? Jätkä on ihan tuuliviiri. Silloinkin sä sitä ja nyt sä tätä.” Tämä hämmentää minua aina niin paljon, etten keksi koskaan mitään napakkaa sanottavaa vaikkapa kuolleiden ja elävien kalojen uimatavoista tai muita persoonallisia viisauksia saati Kahlil Gibran -lainauksia.
Joitakin vuosia sitten Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli kuuluisan suomalaisen ufomiehen pojan (keskeyttää “ajatuksen” ja laulaa: minä olin ufomiehen poika, lähes avaruudessa siis itsekin…) pelottava haastattelu, jossa tämä teini-ikäinen kloppi kuvaili tulevaisuudenhaaveitaan malliin: “Kyllä musta toi isän media-urakin on ihan kiehtova, mutta ajattelin kuitenkin suuntautua kauppatieteelliseen, koska siellä raha pesii”. Vaikka blogosfäärissä on esitetty hyvin toisenlaisiakin näkemyksiä, suhtaudun vähintäänkin epäluuloisesti ihmisiin, jotka eivät teininä halua pelastaa koko maailmaa pahuudelta ja nälänhädältä ynnä ymmärrä juoda punaviiniä ringissä halveksien valtaapitäviä ja pohtien näitä maailmantotuuksia “Sekkevaaran” kuva t-paidassaan, vaikka oikeastaan haluaisivat sujauttaa kätensä Riitan rintaliiveihin. Kyllä ne Siperia ja Norjan Lappi ehtivät myöhemmin muokata perspektiiviä, mikä sekin on toki hyvä ja toivottavaa. Mutta kalkkunalla on kalkkunan tavat ja kalkkunan kohtalo.
Välillä noissa kohtaamisissa tunnen salaista, selittämätöntä, pakahduttavaa tyytyväisyyttä. Missä asiassa tänään kääntäisin takkini?