Kyllä nuo naiset ovat kummallisia. Minä en ainakaan ymmärrä niitä. Ne ovat kaikki samanlaisia robotteja. Pirullisia, suhteellisen kehittyneellä tekoälyllä varustettuja itseoppivia mekaanisia härpättimiä.
Sukukypsään ikään ehtinyt nainen aloittaa elinkaarensa seireenirobottina: Viehkeänä, sileänä ja kimmoisana viettelijänä, joka saalistaa miehiä joilla on rahaa, valtaa, röyhkeyttä, ulkonäköä ja statusta. Muunlaisille miehille seireenirobotti on ohjelmoitu tuhahtelemaan väheksyvästi ja kirkumaan raiskausta jos raja-arvot alittava mies lähestyy alle metrin päähän.
Saalistettuaan mahdollisimman korkeatasoisen miehen, nainen muuttuu pornorobotiksi: pariutumisen ensivaiheessa on tärkeää, että nainen sitouttaa miehen itseensä tavoilla ja tempuilla, joihin miehet ovat kasvaneet ja joita he ovat oppineet arvostamaan autoseksuaalisen vaiheen pornografiamyrskyssä. Annetaan, kokeillaan, puhutaan tuhmia ja vedellään keittiön pöydällä ja vähän pöydän allakin. Mies on hämmentyneen tyytyväinen.
Kun nainen on sitouttanut miehen itseensä, se muuntautuu hemborobotiksi. Nainen rakentaa pesää, vinkuu itsensä naimisiin ja alkaa suunnitella tulevaisuutta, jossa miehellä on statistin rooli luottokorttina ja spermapankkina. Tässä vaiheessa on kuitenkin vielä tärkeätä antaa miehelle jonkin verran narua tulevaisuuden varmistamiseksi. Mies on hämmentynyt, mutta hitaana reagoijana vielä etäisen tyytyväinen.
Seuraava metamorfoosi tapahtuu naisen muuntuessa mammarobotiksi. Nukkien tapaan naisen suusta pääsee “mamma, mamma”, vaikka miten päin kääntäisi. robotin sisältä kuuluu hirvittävä tikitys, joka vaimenee vasta kätilöopiston A-salissa epiduraalipiikillä. Mies on hämmentynyt.
Tämän jälkeen seuraa perserobotti. Mies on täyttänyt tehtävänsä, eikä hänelle ole enää käyttöä. Robotti siirtyy jatkuvaan nalkutusmoodiin, eikä mies saa enää pesässään pesää jos ei paljon muutakaan. Mies on vihainen. Jotkut naismallit, mallimerkinnältään F3-MU valmistetaan suoraan perseroboteiksi. Veljet, varokaa näitä.
Lopulta nainen saavuttaa elinkaarensa pään ryppyrobottina. Mikäli naiselta on riistetty mammarobottivaihe, saattaa se päättää aktiivikautensa myös ryyppyrobottina. Nämä mallit menettävät vähänkin elastisuutensa ja miehen on aika vaihtaa tuoreempaan malliin, jollei hän halua kuihtua hiljaa pois. Huonosti järjestellyissä olosuhteissa ryppyrobotti vie mieheltä tuhkat pesästä, hiukset päästä ja salamin jääkaapista.
Eiks niin jätkät, hehe, eiks niin. Just näin se menee. Aina. eiks niin jätkät, hehe.
Yksi blogoslavian pirteimmistä tulokkaista Letkuapina toistaa ylläolevan kaltaista stereotypiaa uusimmassaan. Toivonkin että letkuapinan kirjoitus on parodia, joka vain ei avautunut minulle huumorina.
Minä en jumalauta lakkaa ihmettelemästä, minkälaisessa maailmassa blogoslaavimiehet elävät ja minkälaisia naisia tässä rinnakkaistodellisuudessa elää. Aivan kuin miehet olisivat apinoita, joita voi vetää letkusta minne tahansa, mihin naispaholaisen oikku osoittaa:
“Kun mies ja nainen ajautuvat suhteeseen, on nainen pian vietelty tyttöraasu. Miestä haukutaan heittiöksi, joka asettaa vieheitä aroille lahnoille. On selvästi uhri ja saalistaja, vaikka jokainen tietää, kuinka tapahtumat oikeasti etenee ja kenen onki vapisee. Siitä vain ei ole seksikästä puhua. Oli miten oli, miehestä tulee altavastaaja, jonka on alituiseen perusteltava toimintaansa naiselle. Jos tähän ei pysty, on tuloksena poljento, jossa tossua ei säästellä”.
En voi kuin olla pahoillani jos kokemukset kanssaihmisistä ovat tuollaisia. Minä kun en kuitenkaan tästäkään mitään tiedä, niin kertoisiko joku minulle, kunka ne tapahtumat oikeasti etenevät ja miksi kenekään onki vapisee?
Olen tämän joskus aikaisemminkin sanonut, mutta minulla on pääsääntöisesti kokemuksia miellyttävistä, keskustelukykyisistä ja monella tavalla viehättävistä naisista, joita minulla on ollut onni rakastaa ja onni saada tuntea itseni rakastetuksi. Mitään ei voi toki koskaan saada, jos ei ole valmis antamaan – klisee joka hämmästyttävän usein tuntuu unohtuvan. Yleensä tuotos on panokseen verrattavissa, jos saan käyttää letkeää markkinavertausta. Jostain joutuu aina luopumaan, eikä se ole huono asia. Hassuinta on, että asioihin voi yleensä itse vaikuttaa.
Useimmat tapaamani ihmiset ovat olleet keskustelutaitoisia ja keskustelunhaluisia. Siltä pohjalta voi nähdäkseni aivan oikeasti rakentaa jotain kestävää, jos sellaista haluaa. Mutta sitä pitää haluta ja se vaatii työtä – voi vaikka yrittää ottaa toista huomioon, noin aluksi. Jos ihmissuhde muuttuu valtapeliksi, johtuu se yleensä siitä että se on sellaiseksi vapaaehtoisesti päästetty. Jos kumppani nalkuttaa, voi sen toki sivuuttaa toteamuksella tyypillisistä ämmistä, tai sitten voi miettiä mistä nalkutus johtuu – ihan vaikka yhdessä. Jos kumppani vihjailee “miten eri syvyyden tasolla hän tuntee, kuinka paljon hän on uhrannut. Kaikesta palkkana pelkkää kiittämättömyyttä” voi miettiä, missä vaiheessa tandem lähti liiraamaan, miksi, ja saako sen suoristettua. Jos asenne on mallia: “Jos lapsi lopulta syntyy, on kaikki paineet miehellä. Hän joko maksaa kullirahaa eroten naisesta tai suorittaa saman perheen statuksen alla” voi miettiä, josko vaikka eläisi ihan yksinään ja pitäisi turpansa kiinni. Kullirahaa. Voi vittu. Ja jos kuva elämästä on valmiiksi tämän kirjoituksen alkuvärssyjen kaltainen, niin terve vaan ja onnea.
Hyvinä hetkinä uskon, että blogoslaavimiehet ovat vain yksinkertaisesti hyvin nuoria. Minultakin näiden itsestäänselvyyksien tajuaminen kesti yhden avioliiton verran. Enkä minä kyllä vieläkään ole kovin pitkällä, mutta nyt jo ymmärrän edes yrittää.
Ja olen minä kohdannut karmeita ämmiäkin. Mutta niin myös vitun typeriä äijiä.
Päätän lähetykseni täältä ihmissuhdeklinikalta tähän. Ja se, jonka mielestä tässä lähetyksessä esiintyi vain kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, sitä minä pidän onnellisena.
